– Tänään Aliisa löysi äänensä, totesi orkesteri- ja kapellimestarikoulutuksen professori Sakari Oramo Sibelius-Akatemian luokassa muutama vuosi sitten.
Kurssikaverit nyökyttelivät. Kyllä, näin tapahtui. Takana oli orkesterinjohtamiselle omistettu opetuspäivä. Aliisa Neige Barrière, 30, kuunteli professorinsa puhetta.
Osa hänestä oli samaa mieltä. Toki orkesterinjohtajalla, joka johtaa sadan hengen ryhmää, pitää olla kuuluva ääni. Tällöin takarivin soittajatkin kuulevat. Siihen on tarvetta.
Samalla Aliisa toivoi, että löytäisi tavan säilyttää äänensä, joka ei vastaa kovaäänistä kapellimestarin kliseetä.
–Kun ei huuda, kaikkien on hiljennyttävä kuuntelemaan. Tämä pehmentää tilannetta, Aliisa sanoo.
Kun Aliisa miettii lapsuuttaan Pariisin kolmannessa kaupunginosassa, hän muistaa avonaisesta ikkunasta keittiöön kantautuneen viulun äänen. Sen, kuinka sävelet kiemurtelivat sisään ja veivät huomion. Kun Aliisa kuunteli soittoa, hän tiesi haluavansa samaa.
Viulussa oli laulavuutta ja skaalaa matalasta kirkkaaseen. Sointi oli ihmeellinen ja kutsuva.
– Varhaisesta vaiheesta saakka kaikki kokemani loi pohjaa sille, että en osannut enkä halunnut ajatella elämääni ilman musiikkia. Se oli mahdottomuus.
Aliisan äiti oli kansainvälisesti merkittävä säveltäjä Kaija Saariaho, joka kuoli kaksi vuotta sitten aivosyöpään. Hän oli kuollessaan 70-vuotias. Isä on ranskalainen säveltäjä Jean-Baptiste Barrière.
Musiikki oli perheessä alati läsnä. Aliisa ja hänen viisi vuotta vanhempi veljensä Aleksi seurasivat päivittäin vanhempiensa työskentelyä ja kävivät heidän kanssaan säännöllisesti konserteissa.
Vuonna 2000 Aliisa oli viisivuotias. Sen kesän perhe vietti Salzburgin oopperafestivaaleilla. Aika oli sateinen, joten Aliisa istui nykyään ohjaajana työskentelevän Aleksin kanssakuuntelemassa äitinsä harjoituksia.
Lapsen mieleen jäivät orkesterin lisäksi lavalla olleet kaksi korkeaa tornia ja oopperamaailman jännitys. Kolmen viikon jälkeen Aliisa osasi äitinsä L’Amour de loin eli Kaukainen rakkaus -oopperan lähes ulkoa.
Tilanteet, joita Aliisa koki, olivat jotain, joissa hän halusi olla enemmän sisällä.
– Ajattelin jo tuolloin, että jonain päivänä tahdon esittää oopperan itse. Se tuntui luonnolliselta ja oikealta. Kokemus oli voimakas.
Siksi Aliisasta oli merkittävää palata menneenä kesänä juuri Salzburgiin, jossa hän työskenteli Esa-Pekka Salosen kapellimestariassistenttina. Hän valmisti laulajat Esa-Pekan tuloa varten, antoi palautetta musiikin soinnista ja oli paikalla mahdollisen sairastapauksen varalta.
– Oli liikuttavaa mennä päivittäin töihin samaan tilaan, jossa istuin 25 vuotta sitten.
Sisarusten vanhemmille oli aina selvää, että he eivät pakottaisi lapsiaan polulle, jonka olivat valinneet. Tähän vaikuttivat osaltaan Kaijan kokemukset.
Helsingissä kasvanut Kaija ajautui uransa alussa välirikkoon isänsä kanssa, kun hän ilmoitti ryhtyvänsä säveltäjäksi. Isä ei osannut kuvitella, että valinta olisi naiselle sopiva. Helvi Leiviskä oli ainoa näkyvämpi tekijä, esimerkkejä ei ollut.
Kaija piti tahtonsa.
Aliisan kertoman mukaan Kaija tulkitsi tapahtuman myöhemmin niin, että isä yritti suojella lastaan. Vaikka välit sittemmin palautuivat, kokemus jätti jälkensä.
– Tämän takia äiti halusi varmistaa, että en koe samaa. Hän kyseli pitkään, että ethän tee tätä takiani, voit vapaasti valita myös muuta.
Musiikilliselle uralle Aliisa kuitenkin tahtoi. Jostain syystä viulu tuntui instrumenteista kutsuvimmalta.
Kohtalonomaista tai ei, mutta lopulta selvisi, että Pariisissa keittiöön kantautunut soitto lähti lähes naapurissa asuneen viulunopettajan harjoituksista. Hänestä tuli vuosiksi Aliisan opettaja.
Myös kuoro kuului teini-ikäisen Aliisan harrastuksiin. Eräänä päivänä kuoronjohtaja tiedusteli, oliko Aliisa miettinyt johtamista. Kysymys oli yllättävä. Aliisa ei ollut edes ajatellut vaihtoehtoa.
– Mielsin kuitenkin lähes saman tien, että tämä olisi luonteva tapa osallistua vielä kokonaisvaltaisemmin musiikin tekemiseen.
Aliisa päätti kokeilla. Ensimmäinen kerta oli ”ihanalla tavalla järkyttävä.” Kyseessä oli konservatorion oppilaiden vanhemmista koottu kuoro. Rivissä monia ystävien vanhempia.
Kun Aliisa asettui korokkeelle, häntä jännitti. Samalla hän oli rauhallinen. Ensimmäisten sävelten noustessa ilmoille, Aliisa kavahti. Hän ei ollut varautunut, kuinka voimakkaasti sointi tuntuisi kehossa.
– Se oli kokemus, jota on vaikea kuvailla. Jossain vaiheessa tähän tottui, mutta ensikerta ei unohdu. Siksi myös palaan ajatuksissani hetkeen säännöllisesti. Musiikki soi meissä.
Kun kappaleet olivat ohi, Aliisa sai kiittävää palautetta. Kyseessä oli merkityksellinen hetki. Tuntui kuin silmien sijalla olisi ollut tähtiä.
– Aloin ajatella, että haluan tätä lisää. Unelma orkesterinjohtamisesta ei jättänyt enää rauhaan.
Kuusitoistavuotiaana Aliisa muutti opiskelemaan New Yorkiin. Hän kävi ensin lukion loppuun ja opiskeli samalla viulunsoittoa konservatoriossa ja myöhemmin yliopistossa. Konservatoriossa hän sai valita myös muutamia kursseja orkesterinjohtamista.
Vapaa-aika kului konserteissa, näyttelyissä ja oopperassa. Yhtenä päivänä Aliisa kävi Carnegie Hallissa ja seuraavana Metropolitan Operassa. Kolmantena kuuntelemassa filharmonikkoja ja neljäntenä tutkimassa eksperimentaalista tekemistä.
– Vaikka tämä oli ihanaa, jossain vaiheessa se muuttui myös kuormittavaksi. New York on jatkuvasti hereillä ja se antaa, mutta myös vie.
Aliisa sanoo, että hänellä on ollut aina vahvoja mielipiteitä musiikista ja siitä, miten sitä pitäisi tehdä sekä esittää. Sama päti myös siinä, että Aliisa halusi keskittyä tekemisessään viuluun ja orkesterinjohtamiseen.
Hän tunsi, että tullakseen hyväksi orkesterinjohtajaksi, hänen pitäisi kehittyä myös viulistina.
– Olen luonteeltani introvertti, ujokin. Musiikissa tämä ei kuitenkaan näy. Tunnen vahvasti, mitä kohti ja miten minun kuuluu edetä.
Vuonna 2014 viulusoitto tuntui vaikealta ja tuskaiselta. Aliisa tapasi sellistiystävänsä kautta norjalaisen viuluopettajan Peter Herresthalin.
Kontakti oli välitön.
– Tajusin heti, että tässä on henkilö, joka voi auttaa. Yksi haasteistani viulistina oli yliliikkuvuus. En osannut hallita sitä. Peter ymmärsi, mitä tämä tarkoittaa.
Peter kutsui Aliisan viikoksi kotiinsa, jossa hän jakoi huoneen Peterin tyttären kanssa. Seitsemän päivän jälkeen Aliisalla oli pitkästä aikaa jälleen olo, että tiesi, kuinka viulua soitetaan. Hän alkoi haaveilla vaihdosta Norjaan.
– Kirjoitin New Yorkiin melodramaattisen viestin, että minun on lähdettävä pohjoiseen. Onneksi unelmani mahdollistui.
Vielä tällöin Aliisa epäili, voisiko toteuttaa haaveensa orkesterinjohtamisesta. Olisiko se oikeasti mahdollista?
Kolme vuotta myöhemmin Aliisa tapasi esiintymismatkallaan Helsingissä Atso Almilan, Sibelius-Akatemian entisen kapellimestari- ja orkesterinkoulutuksen professorin.
Konsertin jälkeen Atso kysyi Aliisalta, missä olet ollut. Professori muisti Aliisan kurssiltaan, jonka tämä oli käynyt vuosia aiemmin. Atso sanoi, että soitostasi huomaa, että olisit varmasti kehittynyt myös orkesterinjohtajana.
– Lopuksi hän totesi, että minun pitäisi hakea hänen seuraavalle kurssilleen.
Näin Aliisa teki.
Viikon kestäneen kurssin aikana Aliisa mietti kokemuksiaan soittajana. Hän oli esiintynyt lähes aina mieskapellimestarien kanssa. Useat heistä olivat hyviä, mutta autoritäärisiä hahmoja.
– En samaistunut heihin yhtään. Mietin, onko tämän oltava aina näin.
Palautetilaisuudessa Atso kertoi Aliisalle jäävänsä pian eläkkeelle. Sakari Oramo jatkaisi tästä. Lopuksi Atso sanoi jotain tärkeää. Hän toivoi, että Aliisa hakisi opiskelemaan orkesterinjohtamista.
– Atso totesi, että kun astun korokkeelle, kyse ei ole minusta, vaan musiikista. Se sai miettimään, että ehkä voin tehdä tätä työtä myös omalla tavallani.
Vaikka tunteet olivat suuria ja epävarmuus läsnä, Aliisa päätti yrittää.
– Olen kiitollinen, että olen nuorena naisena kohdannut monia, jotka ovat sanoneet, että mene.
Kuusi vuotta sitten Aliisa lähti Sibelius-Akatemian pääsykokeisiin asenteella, että katson ja yritän ensi vuonna uudestaan. Hakijoita orkesterinjohtamisen linjalle on vuosittain sata. Sisään pääsee kaksi.
Pääsykokeissa oli monia kierroksia. Yhtenä päivänä luettiin partituureja, seuraavana soitettiin omaa soitinta. Mukana oli myös orkesterinjohtamista ja haastattelu.
Jokaisella kierroksella tippui joku. Jokaisen kierroksen jälkeen Aliisa ajatteli, voiko tämä olla totta. Hän pääsi jatkoon.
– Sain itsevarmuutta, koska alkoi tuntua, että saattaisin onnistua.
Kun Aliisa sai rivien välistä vihjailuja, että hänen pitäisi katsoa asuntoa Helsingistä, epätodellinen olo kupli sisällä. Kun tutkinto Oslossa oli valmis, Aliisa muutti Suomeen. Opiskelupaikka oli varmistunut.
Myös vanhemmat olivat innoissaan tyttärensä puolesta.
– Olen iloinen, että äiti ehti nähdä suuntani muodostumisen.
Opintoaikaa väritti korona. Etätapaamisia, Zoom-luentoja ja pienellä ryhmällä johdettuja orkestereja. Kaikesta huolimatta vuodet olivat antoisia.
– Sakari oli inspiroiva opettaja. Oli kunnia, että hänen tasoisensa musiikin tekijä halusi olla seurassamme ja antaa aikansa sekä taitonsa käyttöömme.
Aliisa alkoi saada nopeasti töitä. Hän teki debyyttinsä Joensuussa, jonka jälkeen hän johti muita kotimaisia maakuntaorkestereita muun muassa Lahdessa, Tampereella ja Oulussa.
Mahdollisuuksia avautui myös ulkomailla, kuten Orchestre de Parisin ja Mahler Chamber Orchestran kanssa.
– Suomi on tässä suhteessa hyvä maa, koska täällä myös nuorille annetaan mahdollisuuksia. Näin ei ole esimerkiksi Ranskassa.
Välillä Aliisa kyseenalaisti valintaansa. Hän ei kuitenkaan kavahtanut mietteitään, koska kaikki tunteet ja vaiheet kuuluvat luovaan työhön. Myös työn yksinäisyys yllätti.
– Kapellimestarin toimessa johtaminen on lopulta pieni osa. Valtaosan ajasta luemme esimerkiksi partituureja.
Samaan aikaan opintonsa aloittaneella, suomalais-amerikkalaisella Aku Sorensenilla on tarinassa tärkeä osa. Kahden kapellimestarin rakkaustarina alkoi opintojen aikana.
– Ei ole aina helppoa tehdä samaa, kilpailevaa työtä. Toinen puoli on kuitenkin, että kotona on joku, joka ymmärtää, mitä ammatti vaatii.
Taiteen alalla on säilytettävä tietty palo ja motivaatio. Liikkeelle panevat voimat muuttuvat, mutta yksi pääasioista pysyy.
– Musiikin jakaminen on ollut minulle aina ensiarvoista. Kapellimestarina olen asemassa, jossa pystyn jakamaan musiikin muusikoiden sekä yleisön kanssa. Se on vangitsevaa.
Aliisa toteaa, että on edelleen tosiasia, että naispuoliset kapellimestarit saavat erilaista palautetta kuin miehet. Välillä se on epäasiallista. Adjektiivit eivät kuvaa johtamista tai työskentelyä, vaan jotain muuta.
– Palaute on totta kai tärkeää, mutta jossain vaiheessa on rajattava, mitä ja keneltä ottaa vastaan. Tässä Sakari opetti tärkeää rajanvetoa.
Kun Aliisalla on ollut vaikeaa, hän on miettinyt muun muassa äitiään. Äitikin oli edelläkävijä. Nyt rinnalla kulkevat muut, kuten kollega ja mentori, toukokuuhun asti Sinfonia Lahtea luotsannut Dalia Stasevska.
– Kaikilla edelläkävijöillä on annettavaa. Kuten kirjailija Maya Angelou on sanonut eli jokainen, joka on menneisyydessä taistellut samojen arvojen puolesta, on hänen puolellaan.
Siksi Aliisalla on tavoite. Hän haluaa entistä enemmän ohjelmoida ja tehdä tunnetuksi unohdettujen naistekijöiden musiikkia. Klassisen musiikin konserteissa esitetään yhä usein vain miesten teoksia.
Tähän Aliisa haluaa muutosta.
– Jos joku ehdottaa konserttia, jossa kuullaan vain naispuolisia säveltäjiä, se ei usein innosta samalla tavalla tai on huomioitava mainostamisessa.
Unohdetut naispuoliset taiteilijat ovat kuitenkin osa historiaamme. Aliisa muistuttaa, että myös he kävivät osittain samaa taistelua, jota nyt käymme.
– Koen olevani heille velkaa, koska he ovat kokeneet samaa. Se tarkoittaa, että en ole yksin. Olen osa sukupolvien jatkumoa.
Viimeisiä keskusteluja, joita Aliisa kävi äitinsä kanssa ennen tämän kuolemaa, liittyi naisten asemaan. Kaija sanoi toivovansa, että eläisimme joskus maailmassa, jossa ei tarvitsisi eritellä nais- ja miessäveltäjien teoksia.
Olisi vain musiikkia.
– Ehkä vielä joskus tulee päivä, kun tätä ei tarvitse enää ajatella. Että on vain taide, joka puhuttaa ja tekee vaikutuksen. Se ei kuitenkaan ole vielä.
Siksi merkitsee, kun Aliisa nousee korokkeelle, nostaa tahtipuikkonsa ja antaa Louise Farrencin, Augusta Holmèsin, Doreen Carwithenin ja Lili Boulangerin säveltämien teosten soida.
