Vuonna 2020 Yona eli Johanna Rasmus makasi sängyssä ahdistuneena.
Oli tullut avioero, ja Yona oli rikki. Lisäksi päällä oli koronakriisi rajoituksineen.
Nuo olivat akuutit kriisit. Pohjalla oli pidempiaikainen väsymys.
Yona oli ollut musiikkia julkaiseva artisti kymmenen vuoden ajan. Kaikki kollegoista kriitikoihin ja faneihin olivat koko hänen uransa ajan kehuneet, ihailleet ja suitsuttaneet hänen musiikkiaan.
Hän teki siis todistetusti hyvää musiikkia. Se ei vaan mennyt kaupaksi.
Yona oli ollut koko uransa ajan pienituloinen, eikä kovasta työstä huolimatta talouspuoli tuntunut helpottavan. Ilmassa alkoi olla työuupumusta.
Yksi levy pitäisi silti vielä tehdä, sitä työstettiin jo. Sen nimi olisi Uni, johon herään. Yona ajatteli, että se olisi hänen viimeisensä.
Kunnes läpimurto yhtäkkiä olikin hänen nenänsä edessä. Se vain oli hieman erilainen kuin monella muulla.
Käärijä oli Euroviisuissa vuonna 2023, ja sen jälkeen hän möi areenat täyteen ja kiersi maailmaa.
Cheek oli Vain elämää -ohjelmassa vuonna 2012, sen jälkeen hänestä tuli pelkän artistin sijasta instituutio.
PMMP julkaisi vuonna 2005 Kovemmat kädet -albumin ja nousi jättisuosioon.
Apulanta teki Ehjä-levyn vuonna 1996 ja sementoi itsensä suomalaisen rockmusiikin mammutiksi.
Nuo ovat muutamia esimerkkejä breikkaamisesta. Yhtäkkiä tapahtuu jotain, ja artisti tai bändi nousee valtavaan suosioon. Se on populaarimusiikin alkemiaa: kukaan ei ole vielä oppinut, miten kultaa voisi systemaattisesti valmistaa.
Usein läpimurto vaatii aikaa. Esimerkiksi pitkäaikainen musiikkialan vaikuttaja Gabi Hakanen sanoo, että breikkaaminen tapahtuu yleensä kolmannen tai neljännen levyn kohdalla.
”Juurrutus kansan tietoisuuteen kestää, ja kenttätyötä on tehtävä paljon. Ainakin minun luotsaamieni artistien osalta 90-luvulta lähtien melko usein se tapahtuu siinä kolmenkymmenen vuoden ikähaitarin kohdalla plus miinus viisi vuotta”, Hakanen analysoi.
Ajat ja bisnes ovat kuitenkin jonkin verran muuttuneet, Hakanen kertoo.
”Nykyaika on erilaista esimerkiksi some-kulttuuriin aikakaudella, kun suosiota – ainakin näennäistä – on melko helppoa sitä kautta uskotella yleisölle. Pääasiassa todellinen suosio mitataan kuitenkin edelleenkin keikkojen määrän ja live-kiinnostavuuden kautta.”
Some ei ole välttämättä breikannut montaa artistia, mutta se on nostanut heidät levy-yhtiöiden kartalle. Esimerkiksi Mirella ”löydettiin” Tik Tokista, ja sen jälkeen vuonna 2024 hänen toista singleään Timanttei kuunneltiin vuoden aikana 35 miljoonaa kertaa.
Mirella tuli läpi heti. Niin tuli aikoinaan myös Yona, mutta vähän eri tavalla.
2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä sosiaalinen media tarkoitti IRC-galleriaa ja MySpacea, joista jälkimmäinen oli monelle aloittelevalle biisintekijälle matalan kynnyksen julkaisualusta. Myös Yona julkaisi siellä demojaan, ja EMI:llä silloin työskennellyt Gabi Hakanen bongasi kappaleet, innostui ja tarjosi diiliä.
Se on tilaisuus, josta 99,9 prosenttia biisintekijöistä möisi ainakin palasen sielustaan. Mutta Yonalle, helluntaiperheen kasvatille, sielu oli tärkeä. Hän pohti, saisiko isolla levy-yhtiöllä toteuttaa ideoitaan riittävään vapaasti. Yona jutteli yllättävästä mahdollisuudesta kaverilleen, DJ:lle ja tuottajalle Didier Selinille.
”Didier oli, että ’heeeei, älä sinne mene, tule Timmion Recordsille’. Se tuntui minusta paremmalta ratkaisulta. Ja se olikin, oli hienoa ja ikimuistoista tehdä ensimmäistä levyä juuri tuolla porukalla Kaapelitehtaan kellarissa”, Yona sanoo.
Kun Yonan debyytti Pilvet liikkuu, minä en julkaistiin 2010, se sai paljon hyviä arvosteluja. Esimerkiksi HS kirjoitti:
”Yonan lauluääni ja tulkinta vakuuttavat kuitenkin avaustahdeista lähtien. Tunteet välittyvät aidosti ja nuoresti.”
Albumi voitti vuoden tulokas -Emman. Se oli ihme, sillä radiosoittoa levy ei ollut saanut juuri muualla kuin Radio Helsingissä. Yonalle palkinto oli iso yllätys. Hän ei edes tiennyt, mikä Emma-palkinto on.
”Ei minua kiinnostanut silloin popmusiikki ollenkaan, kuuntelin vain jatsia ja folkia ja taidemusaa. Jopa vähän halveksin popmusiikkia. Sanoin haastattelussakin, että Emma ei merkitse minulle mitään”, Yona sanoo ja nauraa.
”Joo, olin aika pöyhkeä silloin. No, kai kaikki vähän häpeää nuorta itseään.”
Yona teki siis heti pienen läpimurron. Hän oli yksinkertaisesti niin hyvä, ettei häntä voinut ohittaa. Pelkällä hyvällä musiikilla ei kuitenkaan pötkitä pitkälle.
Niko Kangas sanoo, että kysymys on vaikea ja ”ahdistava”: miten breikataan artisti.
Kangas on yrittänyt tehdä sitä vuosikymmenten ajan ensin Fullsteamilla A&R-päällikkönä ja managerina ja nykyään vientipäällikkönä musiikkivientiin keskittyvällä Music Finlandilla.
”Jos sen osaisi selittää ja sen osaisi analysoida, kaikkihan olisi helppoa. Sitä voi palastella ja analysoida loputtomiin, mutta oikeasti mitään reseptiä ei ole”, Kangas sanoo.
”Takavuosina, kun popmaailma oli hitaampi, breikkaamisen analogia oli helpommin ymmärrettävissä. Jos jossain jutussa oli tietty laadun taso ja tietyt boksit täyttyvät, saattoi melko rauhassa panostaa 30 000 euroa ja katsoa parin levyn verran. Nykyään artistilla on keskimäärin paljon vähemmän aikaa”, Kangas sanoo.
Hän kärjistää, jotta pointti tulee esille:
”Tehdään muutaman sinkun diilejä, kokeillaan, mikä tarttuu. Ja jos meno ei lähden lentoon, artisti lähtee.”
Mikä sitten lähtee lentoon ja mikä ei, on herran hallussa. Se voi tulla täysin puskista:
Esimerkiksi vuonna 2024 Sony teki hyvää tulosta HIM-yhtyeellä, mutta ei siksi, että bändi olisi tehnyt levyn tai kiertueen, vaan siksi, että Tik Tokissa sattui olemaan goottibuumi, mikä sai ihmiset kuuntelemaan HIM:n vanhoja biisejä.
Kankaan mukaan läpimurtoa kannattaa tavoitella samalla tavalla kuin pelataan biljardia: peliä ei voi täysin kontrolloida, mutta sille voi antaa parhaan mahdollisuuden onnistua.
Jos löytyy karismaattinen, taitava ja ahkera tyyppi tai bändi, jolla on hyviä biisejä, täytyy myynnin, tuotannon ja biisintekoavustuksen turvin tehdä olosuhteet mahdollisimman otolliseksi breikkaamiselle. Lisäksi artistin musiikki ei saa olla liian vaikeaa, koska sellainen harvemmin puree massoihin.
Yona sanoi kuitenkin debyyttinsä jälkeen tällaiselle toimintatavalle ei.
”Mulle oli Emman jälkeen tosi tärkeää, että seuraava levy olisi vieläkin taiteellisempi, ja ettei siinä ole mitään kompromisseja”, Yona sanoo.
Seuraava levy Vaikenen laulaen tuli 2011. Se oli jälleen kriitikoiden suosikki, mutta radiot eivät edelleenkään lämmenneet.
Seuraavana vuonna tuli Vaikka tekee kipeää, ei haittaa, ja se oli Yonan mukaan vieläkin omaehtoisempi albumi. Tätäkin albumia kriitikot rakastivat. Esimerkiksi NRGM, silloinen laatumusiikin portinvartijamedia, kirjoitti:
”Kolmannella levyllään hippi-iskelmän aamutähti saavuttaa jotain, mistä kuka tahansa taiteilija voisi olla ylpeä: luo maailman, joka ei voisi olla kenenkään muun luoma.”
Ei sekään kaupallisesti menestynyt, mutta myyntilukujen suppeus ei Yonaa haitannut. Oli ihanaa tehdä sellaista musiikkia, mitä halusi tehdä. Se tuntui kutsumuskelta, ja kun sitä sai tehdä hyvällä porukalla ja keikkailla mahtavan 12-henkisen yhtyeen kanssa, mikäs siinä oli ollessa.
Pikkuhiljaa realiteetit alkoivat kuitenkin lyödä vasten kasvoja. On vaikeaa olla esiintyvä taiteilija, jos ei ole rahaa esiintymisvaatteisiin eikä meikkeihin.
”Tuntui oudolta, kun kaikki arvostivat kauheasti ja kriitikot tykkäsivät, mutta olin persaukinen.”
Piti tehdä jotain uutta. Yonalle lähti Tangomarkkinoille.
Helsingin trendibaareista on pitkä matka Etelä-Pohjanmaalle Seinäjoelle. Mutta niin vaan kävi, että Helsingin indiekuningattaresta kuoriutui – melkein – tangokuningatar: Yona lauloi itsensä kakkoseksi Tangomarkkinoilla vuonna 2013. Sen jälkeen hän teki Tango á la Yona -albumin.
Yona sanoo, että tangokokeilu johtui iskelmäkärpäsen puraisusta ja haaveesta saada laulaa ison orkesterin säestyksellä. Hän oli noihin aikoihin todella innoissaan vanhasta iskelmämusiikista ja etenkin tangosta. Yona myös ajatteli, että tangon avulla hän saattaisi löytää uudenlaista yleisöä.
Ongelmaksi muodostui se, että tangolevy ei ollut perinteistä valtavirtatangoa, vaan taiteellinen tangolevy. Taas kriitikot rakastivat. Rumba kirjoitti:
”Yonalle musiikki on venyvä käsite, eikä hänen uransa ole koskaan ollut yhden genren varassa. Tämä on raikasta Suomessa.”
Suuri yleisö ei löytänyt levyä.
”Muistan, mitä silloinen keikkamyyjäni sanoi: ’jos tekisin tällaista musiikkia vaikka Ranskassa, minulla olisi loppuelämäksi keikkoja, mutta tämä on Suomi, mene töihin’.”
Usein breikkaaminen tapahtuu musiikilla, joka on ainakin päällisin puolin valtavirtaa, pinnalla juuri tässä ajassa. Mutta koska popbisnes on viime kädessä selittämätöntä, breikkaaminen voi mennä myös toisin.
”Joskus käy poikkeuksia. Ja poikkeuksien poikkeuksia”, Niko Kangas sanoo.
Esimerkkejä löytyy historiasta. Esimerkiksi Radioheadin 1990-luvun OK Computer ja etenkin hyvin kokeellinen Kid A ovat äärimmäisen epätodennäköisiä hittialbumeita.
Yona jatkoi musiikin tekemistä, mutta valtavirtasuosiota ei tullut vielä seuraavien Naivi– eikä Jano levyjenkään myötä.
”Vaikka Naivi on edelleen minusta ehkä paras levyni”, Yona sanoo. Kriitikot tykkäsivät edelleen. Soundi-lehti kirjoitti:
”Laulajan julkaisutahti on ollut kova (…) Määrä ei ole korvannut laatua. Yonan levyt ovat olleet hyviä̈, ja viidennellä albumillaan ’urbaani metsätyttö’ jatkaa laatulinjaa.”
Sitten Yona laittoi isomman vaihteen silmään. Hän siirtyi isolle levy-yhtiölle Universalin alamerkki Johanna kustannukselle vuonna 2018 ja teki 7-nimiesen levyn.
Sekään ei breikannut, ja tässä vaiheessa kaikki kriitikotkaan eivät olleet enää täysin vakuuttuneita. HS kirjoitti:
”Jos Yona on aiemmilla levyillään pitänyt selkeästi yhtä esteettistä linjaa kerrallaan, nyt levylle on sisällytetty vähän kaikenlaista. Tuloksena on ei-toivotulla tavalla rönsyilevä kokonaisuus.”
Tässä vaiheessa Yonaa alkoi tuskastuttaa.
”Iski kisaväsymys oikein kunnolla. Jos ei ole kaupallista menestystä, mutta myös kriitikoiden tuki katoaa, niin se voi olla todella kova paikka.”
Kunnianhimoisen musiikin tekeminen ei ole tae läpimurrolle. Se on harmillista Suomen kaltaisessa markkinassa, koska täällä breikkaaminen on puolittainen pakko, jos haluaa elää työllään.
Oli kyse sitten musiikin tekemisestä, kirjallisuudesta tai kuvataiteesta, Suomen markkina on niin pieni, että vähänkään valtavirrasta poikkeavalle kulttuurille on piskuinen ostajajoukko.
Viime vuosina tulonmuodostus on vaikeutunut entisestään. Suoratoistopalveluiden aikana kulttuuri ei maksa juuri mitään, keskisuuret keikkapaikat vähenevät ja radioiden musiikin erikoisohjelmia lopetetaan.
Koska markkina on pieni ja epävarma, bisnespuoli haluaa panostaa sellaiseen musiikkiin, joka mahdollisimman varmasti myy. Tämä johtaa siihen, että tehdään sitä samaa mitä ennenkin, ja kulttuurin diversiteetti kaventuu. Jo menestystä saavuttaneet pärjäävät entistä paremmin, ja marginaali marginalisoituu lisää.
Music Finlandin Niko Kangas ymmärtää hyvin lainalaisuudet, mutta ei silti ole tilanteesta erityisen mielissään.
”Musiikinkulutuskäyttäytyminen on mennyt nopeampaan ja kertakäyttöisempään suuntaan, ja aikaikkunat artistien breikkaamiselle ovat lyhentyneet. Tällä tavalla menetetään monta lahjakasta tekijää, kun ei anneta heille aikaa.”
Myös Yona ymmärtää lainalaisuudet. Mutta totta kai se harmittaa, kun tietää tekevänsä hyvää musiikkia, eikä silti meinaa saada leipää pöytään.
”Korkkarit kattoon on mahtava biisi ja sille on paikkansa, ja olen henkeen ja vereen Kaija K -fani. Mutta vituttaa, että ei tunnu olevan paikkaa millekään muulle, että kaiken pitäisi olla sitä samaa.”
Tässä kohdassa päästään alkuun: vuoteen 2020. Yonalle tuli 7-levyn jälkeen muutaman vuoden sisään avioero, henkinen romahdus ja koronakriisin rajoitteet.
Siinä vaiheessa hän nosti kädet pystyyn.
”Makasin sängyssä ja itkin. En ollut työkunnossa, mutta tein kuitenkin tulevaa levyä. Olin jo päästänyt kaikesta irti ja ajattelin, että se olisi viimeinen levy.”
Sitten alkoikin tapahtua.
Kun Yona työsti tulevaa Uni, josta herään -albumia, hän sai yllättäen ison apurahan.
Lisäksi levyn äänityksiin saatiin mukaan sinfoniaorkesteri, ja äänitykset menivät loistavasti – kolmen päivän sessio purkitettiin puolessatoista päivässä.
Kun levy julkaistiin, se sai Yonan mittakaavalla hämmentävän paljon huomiota. Pian Yona sai puhelun, jossa häntä pyydettiin Vain elämää -ohjelmaan.
Se, jos mikä, on breikkaamisen merkki. Ja se tuntui mielettömän hyvältä.
”Olen aina ajatellut, että haluaisin olla suurten yleisöjen artisti. En vain ole koskaan halunnut tehdä sellaista musiikkia, jota se vaatisi.”
Vain elämän jälkeen oli taas edessä valinta. Muuttuako suuren yleisön artistiksi, vai jatkaako omalla linjalla. Kun Yona mietti tätä, hän muisti, mitä hänen tuottajansa Didier Selin oli hänen ensimmäisen levynsä aikana sanonut.
Vuonna 2024 Yonalta ilmestyi hänen tähän mennessä viimeisin albuminsa Eden. Se oli Yonan Vain elämän jälkeinen albumi, joka olisi voinut olla täyteen hittejä pakattu, kupliva ja kaupallinen poplevy, joka sinetöisi hänen asemansa suomalaisessa valtavirtamusiikissa.
Eden ei ole sellainen levy. Se on kokeellinen, konemusiikkivetoinen levy.
”Tiesin, että se ei olisi mikään hittilevy. Mutta ei se haitannut.”
Yona ajattelee, että Uni, johon herään -albumin saama huomio, Vain elämää -ohjelma sekä vuosien aikana pikkuhiljaa kasvanut yleisöpohja olivat todiste siitä, että omaehtoisenakin artistina voi päästä pitkälle, breikata. Sillä lailla vähän hitaammin. Vieläkään Yona ei kieriskele rahoissa, mutta hän ei ajattele breikkaamista enää kaupallisen menestyksen kautta.
”Silloin ihan ensimmäisen levyn aikaan Didier sanoi minulle, että katso kauas, katso kymmenen vuoden päähän. Koska tällaisella musiikilla Suomessa ei breikata, vaan läpimurto tulee vähitellen. Minun breikkaaminen on sitä, että pystyy elämään taiteella, johon kokee kutsumusta. Mun läpimurto on, että mä olen viisitoista vuotta elättänyt itseni ja bändini musiikilla, jota rakastan tehdä. Siitä olen todella onnellinen.”
Sehän on tavallaan perinteistä breikkaamista vaikeammin suoritettava läpimurto, sillä se ei ole tapahtunut systeemin säännöillä, vaan säännöistä huolimatta. Kuten Rumba-lehti tangolevyarviossaan asian ilmaisi:
Muut tekevät mitä kehtaavat, Yona mitä huvittaa.