Helmikuun lopussa Harri Kuusijärven, 40, valtasi post konsertto -krapula. Se oli tunne, jonka harmonikkataiteilija koki, kun hän istui junassa matkalla takaisin kotiinsa Rovaniemelle. Maisema vilisti ikkunan takana, kun Kuusijärvi mietti menneitä päiviä.
Pellon Lankojärvellä kasvanut Kuusijärvi oli esiintynyt edellisenä iltana Kokkolassa Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin solistina. Konsertissa yleisö pääsi uppoamaan Sleep Cycles -kantaesitykseen. Kyseessä oli konsertto, jossa pääosissa olivat elektronisesti laajennettu harmonikka ja jouset.
Vaikka Kuusijärvi on uransa aikana kantaesittänyt useita harmonikalle sävellettyjä nykymusiikkiteoksia, soittanut eri artistien yhtyeissä, perustanut bändejä, kiertänyt maailmaa ja kerännyt albumeillaan kiittäviä arvioita, nyt häntä jännitti hieman enemmän kuin yleensä.
Hotellihuoneessa mieli poukkoili lapsenomaisesta innosta epäonnistumisen pelkoon.
– Solistille mentaalipakan hallitseminen on tärkeä taito. Epävarmuus hälvenee, kun palaa perusasioihin: olen harjoitellut hyvin ja tehnyt parhaani. Se kantaa.
Jännitystä nostatti myös se, että elektroakustisuuden tuominen orkesterimusiikkiin on vielä verrattain uutta. Valmiita malleja on vähän, uusia luodaan tekemällä. Huoli osoittautui turhaksi. Orkesteri ja yleisö ottivat ilmaisun avoimesti vastaan. Palaute oli kiittävää.
Paluumatkalla pohjoiseen Kuusijärvi mietti omaäänisyyttä. Sitä, kuinka oli solistina osa ryhmää, mutta myös yksin. Samaan aikaan polttopisteessä ja reunalla. Vähän kuin välissä. Sitäkin hän ajatteli, miksi vie itsensä aina uudenlaisiin ja outoihin haasteisiin.
Vastaus oli kuitenkin selvä. Omaäänisyys ja sen kehittäminen vaativat aina myös tuntemattomampaa kohti ponnistelua.
– On mentävä oman kokemuksen ulkoreunoille ja niiden yli, sillä vieraista todellisuuksista löytyvät ne ainutlaatuiset palat, jotka täydentävät omaa musiikillista mosaiikkia.
Kuusijärvi nostaa esimerkiksi argentiinalaisen harmonikkataiteilijan ja tango nuevo -tyylin kehittäjän Astor Piazzollan. Hän soitti ronskin roskaisesti, ei välttämättä teknisesti taitavimmin, mutta tunnistettavasti ja omalla tavallaan.
Piazzolla loi mosaiikin, joka kuulosti ja näytti häneltä.
– Kun hänen kappaleensa alkaa soida radiossa, kuulija pystyy muutamassa sekunnissa sanomaan, että jes, tämä on Piazzollaa. Tyyli on niin selkeä ja omaleimainen.
Tähän myös Kuusijärvi pyrkii. Hän sanoo tekevänsä mieluummin jotain hapuilevaa ja uutta kuin kopioivansa vanhaa.
– Kun kuuntelen omaleimaista musiikkia, en haaveile, että pääsisin soittamaan samaa, vaan mietin, kuinka saavuttaisin samanlaisen omaleimaisuuden ja äänen.
Kuusijärven soittoharrastus alkoi neljävuotiaana pianotunneilla Lankojärven kyläkoululla. Siskojensa tunneille häiriöksi asti hakeutunut nassikka sai opettajalta ehdotuksen. Jos Kuusijärvi antaisi siskoilleen työrauhan, hän saisi vastineeksi oman tunnin, vaikka oli vielä nuori.
Sopimus syntyi.
Muutaman vuoden jälkeen kansalaisopisto vaihtui Lapin musiikki- ja tanssiopistoon ja soitin harmonikkaan. Harmonikka oli tullut tutuksi jo kylän soitto- ja lauluiltamista, joita järjestettiin talkoovoimin. Iltamaperinteen mukaisesti kaikkea säesti harmonikansoittaja.
Muutaman vuoden kuluttua Kuusijärvi aavisti, että harmonikka tulee tavalla tai toisella kuulumaan hänen elämäänsä. Hän hahmotti harmonikan ennen kaikkea kiinnostavana esineenä ja käyttöliittymänä, joka oli ulkoisessa monimutkaisuudessaan kutsuva ja mielenkiintoinen.
– Perinteinen harmonikkamusiikki puolestaan ei kiinnostunut, koska se soi harvemmin 1990-luvun lapsen korvalappustereoissa.
Kuusijärvi sanoo olleensa äärettömän onnekas, koska vanhemmat kuljettivat ja kannustivat häntä harrastuksessa alusta saakka. Kun Kuusijärvi alkoi suorittaa opintojaan Rovaniemellä, matkaa tunneille tuli noin 80 kilometriä suuntaansa. Kotona oltiin aina lähempänä iltakymmentä.
– Lisäksi arvostin, että sain jo varhain soittaa ja tehdä tyylilläni. En esimerkiksi koskaan ollut kiinnostunut Kultainen harmonikka -tyylisistä kisoista, eikä minua painostettu niihin.
Kymmenvuotiaana Kuusijärvi lähti Jutajaisten harmonikkaleirille, jossa osallistujia valmensivat Sibelius-Akatemian opettajat Matti Rantasen johdolla. Rantanen vaikuttui nuoren soittajan kyvyistä.
Kohtaaminen sinetöi uravalinnan. Lukion jälkeen Kuusijärven suuntana olisi Sibelius-Akatemia. Maailma ja mahdollisuudet tuntuivat avautuvan kertaheitolla.
–Tajusin, että soittamalla voin päästä muuallekin kuin hiihtokeskusten lavoille. Halusin oppia soittamaan niin hyvin kuin mahdollista.
Lupaus piti. Lukion jälkeen Kuusijärvi aloitti opinnot Sibelius-Akatemian solistisella osastolla pääaineenaan harmonikka. Helsinki oli suuri, erilainen ja ihmeellinen.
Yhtäkkiä Kuusijärvi ei enää ollut kylän ainoa ikäisensä soittaja, vaan yksi muiden joukossa. Sibelius-Akatemian P-talon kuppilassa Lankojärven kasvatista tuli osa suurempaa yhteisöä. Päivät kuluivat harjoitellessa sekä elämästä ja musiikista muiden kanssa jutellessa.
Kaiken yläpuolella oli kuitenkin selkeä päämäärä: pyrkiä soittamaan vielä paremmin ja mahdollisimman hyvin.
– Tahdoin omaksua instrumenttini ja taiteenkentän lainalaisuudet. Olen ollut aina kilpailuhenkinen. Voisi kai sanoa, että perinteinen suorittaja.
Tällä kerralla suorittaminen kannatti. Kun tekemisensä hallitsi tarkasti, tilalle tuli vapautta, joka ulottui ajan myötä laajemminkin soittamiseen ja taiteen tekemiseen.
Perinteistä osaamista Kuusijärvi mittasi kiertämällä kilpailuja. Vuonna 2011 hän osallistui Arrasate Hiria -harmonikkakilpailuun Espanjassa ja sijoittui toiseksi. Kun voittaja julistettiin, Kuusijärvi oli helpottunut.
Mielessä kyti ajatus, että tästä voisi alkaa jokin uusi.
– Jos olisin voittanut, palkintona olisi ollut kiertue, jossa olisin joutunut esittämään samanlaista ohjelmistoa. Nyt tuli aika sulkea tämä ovi.
Kuukautta myöhemmin Kuusijärvi lähti viikoksi Hollantiin tekemään vapaasti improvisoitua musiikkia. Tätä hän pitää yhtenä merkittävimmistä murroskohdistaan. Nuorelle taideopiskelijalle kokemus oli järisyttävä.
Hollannissa Kuusijärvi kokeili ja harjoitteli ensikertaa tosissaan improvisointia. Teki mieli huutaa, että voiko näinkin todella tehdä.
Jo paluumatkalla Kuusijärvi päätti, että nyt. Hän perusti muusikkoystäviensä kanssa Koutus-progeprojektin ja sopi ensimmäiset treenit kuukauden päähän. Oli pakko alkaa säveltää.
– Ja sen jälkeen haastaa, hajottaa ja luoda uudelleen.
Äärimmäisyydet ovat aina kiehtoneet Kuusijärveä. Jos tehdään, tehdään täysillä. Tämän hän on kokenut esimerkiksi säveltäessään. Kerran Kuusijärvi keikkaili Norrköpingissä. Hänellä oli esitystensä välillä vapaapäivä, joten hän ajatteli vilkaista erästä kesken ollutta sävellystään.
Ensin Kuusijärvi päätti työskennellä aamusta lounaaseen. Äkkiä kello oli kolme iltapäivällä. Kuusijärvi pohti, että menee seuraavaksi illalliselle ja jatkoi. Seuraavaksi kello oli yksitoista. Tällöin hän lopetti ja kysyi vastaanotosta, olisiko lähistöllä auki grillikioskia.
– Uppoudun herkästi ja mielelläni, koska haluan mennä syvälle musiikin maailmaan. Olla ja ihmetellä rauhassa. Perhearjessa tämä on välillä vaikeaa, mutta ei onneksi mahdotonta.
Vuonna 2018 joulusaunan lauteilla syntyi idea paluumuutosta Lappiin. Kun Koneen Säätiö myönsi Kuusijärvelle kaksivuotisen taiteilija-apurahan, unelma pantiin puolison ja kahden lapsen kanssa toteen.
Rovaniemelle asettumisen jälkeen Kuusijärvi alkoi kehittää elektronisesti laajennettua harmonikkaa. Hän oli käyttänyt elektroniikkaa jonkin verran jo aiempina vuosina, mutta nyt hän halusi paneutua aiheeseen kunnolla.
Tavoitteena oli luoda uudenlainen instrumentti, joka olisi enemmän kuin efekteillä maustettu harmonikka. Parin vuoden työskentelyn jälkeen uusi soitin löysi muotonsa.
Nyt Kuusijärven pääinstrumentti on hybridikonserttiharmonikka. Käytännössä se tarkoittaa tavallista melodiabassoharmonikkaa, jonka sisällä on elektroniikkaa. Se laajentaa instrumenttia siten, että harmonikalla voi ohjata akustista ja elektronista ääntä yhtäaikaisesti.
– Olin tyytyväinen, koska sain viimein tehtyä ratkaisuja, jotka avasivat uudenlaisia väyliä. Koen, että vasta nyt olen löytänyt tapani soittaa.
Viime vuonna julkaistiin Aallot-levy, joka oli uuden alun tulosta. Kuusijärvi oli iloinen. Soundi oli vihdoin sitä, mitä hän toivoi.
– Halusin näyttää, että harmonikka tarkoittaa muutakin kuin tanssilavoja ja kansanmusiikkia. Että se voi soida myös yllätyksellisin ja ennen kokemattomin tavoin.
Seuraava levy ilmestyy toukokuussa yhteistyössä Tatu Rönkön kanssa. Tulevalla levyllä Kuusijärvi soittaa syntetisaattoria, jota hän kontrolloi haitarilla.
– En ole varma, olenko haitaristi enää ollenkaan, mutta tässäkin käyttöliittymä, johon alun perin ihastuin, on edelleen keskiössä.
Nahan luominen kannatti.
Helmikuussa Kuusijärvi oli ehdolla Indie Awards -gaalan jazz-kategoriassa ja maaliskuussa Emma Gaalassa samaisessa ryhmässä. Perusteissaan raadit kirjoittivat Kuusijärven olevan rajojen rikkoja, jonka työ ulottuu jazzista rockiin ja maailmanmusiikin alueille.
Kolme vuotta sitten Suomen Harmonikkaliitto valitsi Kuusijärven Vuoden harmonikkataiteilijaksi, koska hän oli ennakkoluulottomasti laajentanut käsitystä, mihin kaikkeen harmonikka taipuu.
Ehdokkuudet ja palkinnot tuntuvat toki merkitseviltä, mutta tärkein on muualla.
– Säveltämisessä ja esiintymisessä, tekemisessä.
Kun Kuusijärvi oli kolmannella luokalla, hän osallistui kirjoituskilpailun. Teksti käsitteli Lankojärveä vuonna 2052. Ydintuho oli hävittänyt lähes koko maapallon, vain pieni Harri, hänen koiransa ja kaukainen heimokansa olivat hengissä.
Pitkään teksti oli suvun kesken kerrottu vitsi, mutta viime aikoina Kuusijärvi on palannut ajatuksissaan usein kirjoitukseensa, kun maailman tapahtumat käyvät yhä hullummiksi. Ihmiskunnan historia on raaka, eikä nykytilanne anna syytä nähdä tulevaa juuri valoisampana.
Kuusijärvi sanoo, että hänen huumorinsa takana väijyy aina synkkä pohjavire.
– Vaikka ihminen on usein hyvä läheisilleen, laajemmin tarkasteltuna en antaisi meille lajina kovin korkeaa arvosanaa.
Onneksi on taide. Se tuo mahdollisuuden paeta todellisuutta ja tehdä jotain kaunista, ehkä jopa muuttaa maailmaa. Se tuo jonkin verran toivoa.
– Minulle taiteen tekeminen on ylväintä ja parasta, mitä tiedän. Se on kurottamista kohti hyvyyttä, jota on muuten vaikea löytää.
Viime aikoina Kuusijärvi on miettinyt myös miehiä ja miehuutta. Heitä, jotka ovat kiinni vallankahvoissa. Omaa rooliaan isänä. Uutisia, joita lukee lehdistä.
– Saan voimaa ajatuksesta, että herkkä indie-fiilistelyni festarilavoilla tai kotibileissä ystävien kesken on edes pieni rikka kaikkeen toksiseen ja julmaan.
Tekemisensä Kuusijärvi toivoo säilyvän tulevaisuudessakin intuitiivisena ja lokeroista vapaana. Soljuvana. Sellaisena, että sen vain tietää, kun jokin asettuu uomiinsa. Kuusijärvi kokee olevansa myös etuoikeutettu. Sitä ennen kaikkea siksi, että löysi aikanaan harmonikan ja sai polullaan vankkumatonta kannustusta.
– Ja että myöhemmin näin elektronisen laajentamisen mahdollisuuden, joka vei kaiken taas uusille kierroksille.
Lopuksi Kuusijärvi sanoo toivovansa, että nykyiset taideopiskelijat kokisivat vielä samoja näköaloja, joita hän aikanaan havaitsi. Uskoisivat tekemiseensä ja uskaltaisivat ottaa riskejä, vaikka taiteen arvostus, hallituksen leikkaukset ja yleinen asenneilmapiiri ovat koventuneet.
– Lopulta kyse on ihmisyyden äärelle löytämisestä. Siihen taide on toimivin keino.