Talon ikkunoista avautuu näkymä puistoalueelle. Sen takana auringossa kimmeltää Jyrängönvirta, Päijänteen sivuhaara. Irina keinuu kiikkutuolissa olohuoneessaan ja katsoo maisemaa.
Huone on kasveista vihreä. Sivummalla lattialla pinoissa on palapelejä.
Irinan teini-ikäinen poika paukkaa asuntoon sisälle.
”Hammaslääkäri on puoli kahdelta, muistatahan”, Irina huikkaa.
”Joo”, poika vastaa ja menee huoneeseensa.
Tämä voisi olla kenen tahansa heinolalaisen keskiluokkaisen palapelejä ja kasveja rakastavan perheenäidin talo, ja Irina onkin aika keskimääräinen heinolalainen. Paikkakunnan keski-ikä on 49 vuotta, ja Irina on lähes tismalleen sen ikäinen, viisikymmentävuotias.
Eroa perinteiseen toppahousutopiin ja tuulitakkitarjaan tekee tietenkin se, että Irina on poptähti. Suomen mittakaavassa hän on superjulkkis, joka tunnistetaan kadulla paremmin kuin ministerit. Puolet suomalaisista osannee laulaa Kymmenen kirosanaa ja Pokka-laulujen kertosäkeestä vähintään muutaman rivin.
Nyt Irina tekee samaa kuin moni hänen ikäisensä. Hän miettii uutta suuntaa uralleen.
”Ehkä autotallirokkilevy? Rakastan Black Keysin El Camino -levyä”, Irina sanoo.
Kiikkutuoli narisee.
”En tiedä. Olen jotenkin kyllästynyt Irinaan”, hän sanoo ja nauraa päälle.
50-vuotiaana on hyvä pohtia tällaisia. 50-vuotiaina ollaan kokeneita ammattilaisia ja silti sen verran nuoria, että parhaat saavutukset ovat edessä. Toimitusjohtajat, lääkärit, juristit, kirjailijat, tutkijat ja kuvataiteilijat saavuttavat usein parhaan teränsä myöhäisemmässä keski-iässä.
Mutta poptähden ammatissa iällä on erilainen merkitys. Poptähdellä parasta ennen -päivämäärä voi tulla vastaan aikaisin.
Nuoruus myy vuosikymmenestä toiseen. Niin se meni Janis Joplinilla, Madonnalla, Nirvanalla, Spice Girlsilla, Taylor Swiftillä ja Sabrina Carpenterilla.
Popissa merkittävimmät saavutukset tehdään usein todella nuorena. Paul McCarteny ei ollut ehtinyt täyttää 28 vuotta, kun The Beatles oli jo hajonnut. Billie Eilish oli myynyt satoja miljoonia levyjä ja pokannut Grammyn ja Oscarin ennen kuin oli riittävän vanha juomaan alkoholia.
Poikabändit tietävät, että vanhuus tulee aikaisin, kuten tietävät myös Britney Spearsin ja Christina Aguileran kaltaiset artistit.
Popbisnes on kuin muotibisnes, nuoruuden – ja uutuuden – palvontaa. Kun Bruce Springsteen aloitteli uraansa 1970-luvun alkupuolella, häntä tituleerattiin uudeksi Bob Dylaniksi. Tarvittiin siis uutta Dylania, vaikka Dylan oli itse tuohon aikaan vasta 30-vuotias.
Nuoruuden ihannointia ja ikärasismia kritisoidaan nykyään, mutta ei se ole kadonnut mihinkään, pikemminkin päinvastoin. Tuskin koskaan aiemmin on ollut yhtä normalisoitua hakeutua kauneusleikkaukseen – nykyään voi hakea työpäivän tauolla ”lounasbotoxia”. Tiktok ja Instagram pullistelevat sisältöä, jossa nuoruuden kauneusihanne vyöryy väkisin silmien kautta sieluun. Kuvasto huutaa: sileä, laiha, tuore, kimmoisa, nuori.
Kulttuurissamme opimme, että nuoruus on paitsi pinnan kauneutta, myös sielun kauneutta. Se on vimmaa ja pysäyttämätöntä halua, uskoa ja tarvetta pelastaa maailma, ennen kuin into pelkistyy pitkästyttäväksi arjeksi: mukavuudenhaluksi, kiikkutuoliksi, palapeleiksi ja huonekasveiksi.
Irinakin muistaa, millaista on olla nuori artisti. Sillä vaikka hän breikkasi popmaailman mittakaavassa aika vanhana, lähes kolmekymppisenä, hän aloitti aikaisin.
Irina oli lapsesta asti kiertänyt muusikkoisänsä keikoilla ja ollut jo pikkulapsena kova esiintyjä musiikkileikkikoulussa. Parikymppisenä hän oli bändissä nimeltään Playa. Kuten monet nuoret yhtyeet, Playa teki hulluna keikkaa ja promootiota.
”Meidän piti olla uusi Aikakone, mutta ei se mennyt niin”, Irina sanoo.
Läpimurtoa ei tullut, joten Playan muuttui cover-yhtyeeksi. Sillä saralla meni hyvin, ja bändi teki yli 100 keikkaa vuodessa.
”Olin tyytyväinen, että oli niin paljon keikkaa, että ei tarvinnut ottaa opintolainaa. Toki haaveilin, että saisi esittää omia biisejä, laulattaa yleisöllä omia biisejä.”
Vuonna 2002 Irina oli menossa kavereidensa kanssa häihin Kauhajoelle. He nappasivat tuttava Toni Wirtasen samaan kyytiin. Wirtanen oli tekemässä musiikkia sarjaan nimeltään Julian totuudet, ja hän kysyi Irinalta, haluaisiko tämä laulaa sarjan tunnuslaulun. Irina lauloi. Wirtanen kysyi parin viikon päästä, haluaisiko Irina tehdä kokonaisen levyllisen omaa musiikkia.
Loppu on poikkeuksellisen menestyksekästä pophistoriaa.
Debyyttialbumi Vahva julkaistiin vuonna 2004, ja levy breikkasi heti. Irina oli silloin melkein kolmekymppinen. Se on ikä, joka voi joillekin läpimurtoa yrittäville artisteille muodostua ongelmaksi.
Irina tajuaa Heinolassa, että hän ei ole laittanut pöytään ollenkaan voita eikä juustoa leivän päälliseksi. Hän hakee tarpeet jääkaapilta ja kattaa.
Irina ei muista, että kukaan olisi koskaan hänen läpimurtonsa aikana ongelmoinut sitä, että hän oli verrattain iäkäs uusi popartisti.
”Ei siitä ollut mitään puhetta. Sen muistan, että minulla oli alemmuuskompleksi Maijaa (Vilkkumaa) ja Jonnaa (Tervomaa) kohtaan. Ajattelin, että olen viiden markan Vilkkumaa”, Irina sanoo ja nauraa taas.
Hän on niitä ihmisiä, joista on vaikeaa uskoa, että heillä on koskaan huono päivä. Hymy on herkässä, ja nauru pulppuaa usein.
Julkisuudessakaan Irinan ikää ei nostettu keskustelun aiheeksi, päinvastoin. Esimerkiksi Rumba-lehden keikka-arviossa Irinasta kirjoitettiin energisenä ja uutena kykynä, joka hehkui uutuudenviehätystä. Irinan energia oli iätöntä. Joillain ihmisillä ja yhtyeillä on syystä tai toisesta tällainen ominaisuus.
Nick Cave ja David Bowie eivät koskaan tunnu vanhoilta tai vanhanaikaisilta. Lucinda Williams ja Kate Bush ovat aina cool. Foo Fightersin ja The Nationalin ukot ovat keski-ikäisiä äijiä, mutta he kantavat ikänsä arvokkaasti, ja vaikka Pulpin läpimurrossa 1990-luvulla oli kyse nuoruuden dekadenssista, Jarvis Cocker on edelleen aika siisti ukko.
Näiden esimerkkien vastapainoksi on pitkä liuta ikääntyneitä artisteja ja bändejä, jotka tuntuvat toivottoman pölyisiltä, sellaisilta, joiden keikalla alkaa melkein hävettää sekä artistin että yleisön puolesta: emmekö me ole päässeet elämässämme mihinkään?
Blink 182 -yhtyeen Mark Hoppus saattoi laulaa hyvällä huumorilla ”What’s my age again?” vuonna 1999, mutta jos hän tekee sen tänä päivänä 54-vuotiaana, se alkaa olla jo surkuhupaisaa.
Music Finlandin vientipäällikkö Niko Kangas sanoo, että musiikkigenre liittyy ikäkysymykseen.
”Esimerkiksi raskaamman musiikin puolella on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että bändien jäsenet alkavat olla iäkkäitä. Sama tilanne on rockmusiikissa. Siksi noissa genreissä saattaa breikata vanhemmallakin iällä”, Kangas sanoo.
Tämä johtuu paljolti yleisöistä. Rokkia ja metallia kuuntelevat tänä päivänä varttuneemmat ihmiset. Se on heidän nuoruutensa musiikkia, ja bändit ja artistit ovat ikääntyneet faniensa kanssa.
”Mutta jos koetat olla keski-ikäisenä vaikkapa elektronisempi poptyyppi tai räppäri ja breikata, se voi olla ongelma”, Kangas sanoo.
Sääntöihin on aina poikkeuksia. Snoop Dogg on räppäri, ja jotenkin hän tuntuu solahtavan tuosta vaan festivaaleille, joilla käy parikymppistä porukkaa. Syystä tai toisesta joskus joku toimii ilman, että asiaa voisi järkevästi selittää. Kangas tiivistää:
”Täytyy olla vaan oikeanlainen tyyppi, joka tekee oikeanlaista juttua.”
Irina oli oikeanlainen tyyppi oikeanlaisessa jutussa. Hän ei breikatessaan tehnyt teinitähtipoppia, ei rockia eikä iskelmää, vaan näiden hybridiä, tietynlaista aikuisten ihmisten musiikkia, joka oli silti nuorta. Kuvaavaa on, että vaikka Irinan musiikkia on mahdotonta kuunnella keikalla tanssimatta, hänet sijoitetaan silti Emma-gaalassa iskelmäkategoriaan.
Breikkaamisessa auttoi Irinan kokemus esiintyjänä ja viihdyttäjänä.
”Playassa opin, että jos ei halua jäädä lavalla jalkoihin, täytyy oikeasti osata riehua.”
Sekin auttoi, että Irinan rinnallaan oli Toni Wirtanen, rockuskottava mies, joka oli ikään kuin antanut Irinalle ”hyväksynnän”.
”Varmaan siinä oli sitä, että kiinnostin myös Tonin vuoksi”, Irina sanoo.
Tämä oli voittajaresepti 2000-luvun puolivälissä, ja Irinan kolme ensimmäistä levyä myivät paremmin kuin kahvipaketti puoleen hintaan. Neljännen levyn aikoihin ikäkysymys kuitenkin muuttui numerosta biologiaksi.
Ikä on sensitiivinen asia. Siksi siitä ei musiikkialalla puhuta ääneen juuri ollenkaan, vaikka Niko Kankaan mukaan sitä mietitään todella paljon.
”Jos olet keski-ikäistyvä tyyppi ja jostain syystä joku alan portinvartija päätyy biisiäsi kuuntelemaan, niin kyllä se ikä liittyy lähes poikkeuksetta päätöksentekoprosessiin”, Kangas sanoo.
Kysymys ei ole välttämättä siitä, ettei levy-yhtiöissä uskottaisi iäkkäämmän artistin tai bändin kiinnostavan. Kyse on käytännön asioista. Pystyykö aikuinen ihminen panostamaan uraansa samalla pieteetillä kuin nuorempi henkilö?
”Jos artisti tai bändi alottaa 30-40-vuotiaana, on usein väistämätöntä, että siinä alkaa olla musiikin lisäksi muutakin elämää. Silloin herää kysymys, onnistuuko ne pitkät rundit oikeasti. Ne on kalliita juttuja managementin puolelta, ja on aina se riski, että bändin jäsenillä on jotain muuta”, Kangas sanoo.
On lapsen jääkiekkotreenit, taloyhtiön kokous, työpaikan pikkujoulut ja sukulointiviikonloppu appivanhempien luona. Se vähä vapaa-aika, mikä jää, käytetään mieluusti akkujen lataamiseen.
”Siksi 20-30 ikävuoden välissä tehdään yleensä se isoin duuni ja lyödään läpi”, Kangas sanoo.
Nuoressa ihmisessä on pop-bisneksen kannalta muitakin hyviä puolia. Nuoren ihmisen kyky ja halu sanoa ”ei” on usein vielä kehittymätön. Nuori on helpommin vietävissä ja muovailtavissa kuin varttuneempi. Nuori jaksaa eikä tiedä rajojaan, ja se sopii musiikkibisnekselle oikein hyvin.
”Musabisnes on aina ollut valmis ottamaan tehot irti kaikesta, mistä mahdollisuus on”, Kangas sanoo.
Ja tätä Kangas ei sano, mutta voi olla, että tämäkin vaikuttaa: jos olet kolmen kympin korvilla oleva nainen, saatetaan ajatella, että kohta saattaa olla lapsenteko edessä.
Irina keittää Heinolassa uuden pannullisen kahvia. Poika on lähtenyt hammaslääkäriin.
Irinan kolme ensimmäistä levyä olivat läpimurron jälkeistä nousukiitoa. Kolmannen Liibalaaba-levyn aikoihin Irina oli vähän yli 30-vuotias.
Iski kriisi.
”Ura oli huipussaan, mutta tuntui, että piti miettiä lapsia ja naimisiin menoa. Niitä asioita, joita naiselta odotetaan. Minulle tuli siitä jotenkin kauhea vastustus: että minulle ei tulla kertomaan, miten elämä pitää järjestää!” hän sanoo.
Irina kuitenkin päätti, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen. Ja lapsi tuli. Kolmannen levyn jälkeen Irina jäi noin vuoden tauolle.
”Ajattelin, että ehkä minua ei ihan heti unohdeta, vaikka olenkin hetken poissa.”
Irina ei koe, että hänelle olisi tullut ongelmia lisääntymisen takia. Totta kai lapsi tekee asioiden suunnitteluun pienen lisätyön, mutta Irinan mielestä perheellistyminen ei oikeasti ole suuri ongelma artistin työssä.
”Jos miettii PMMP:n tyyppejä, niin hyvinhän se heiltäkin onnistui. Tai vaikka Haloo Elliä, ne teki tosi nopeasti areenakiertueet Ellin lapsen jälkeen.”
Jos myyntilukuja katsoo, Irinan ura lähti laskusuuntaan neljänneltä levyltä alkaen. Vaikutusta oli varmasti sillä, että hän piti neljän vuoden julkaisutauon Miten valmiiksi tullaan -levyn jälkeen. Toisaalta myynnin väheneminen selittyy enemmän maailman muutoksella kuin Irinan suosion laskemisella: ei kukaan artisti ole pystynyt pitämään myyntilukemiaan hyvänä, kun fyysisten äänitteiden suosio on romahtanut.
”Ja keikoilla on ollut aina hyvin väkeä”, Irina sanoo.
Vuoden 2013 Askeleita-levy möi kuitenkin edelleen kultaa, mutta sen jälkeinen Mikä mahtaa olla in -coverelvyn suosio jäi vaisuksi. Irina lauloi levyllä itsensä valitsemia suomalaisia 1970–2000-luvun kappaleita, jotka on albumille soittanut 13-henkinen orkesteri.
”Mietin sitä tehdessä, että tulee varmaan epäkaupallista paskaa. Ja niin tulikin! Fanit eivät tykänneet, mutta se oli ihana hypähdys pois Irinasta.”
Irina teki Seitsemän-albumin vähän yli nelikymppisenä. Tässä vaiheessa ulkopuoliset alkoivat ensimmäistä kertaa puhua Irina iästä.
”Jossain levyarviossa oli, että olen iällisesti vaikea. Kun en ole enää nuori, mutta en ole vielä kuitenkaan Kaija K, vaan jossain siellä välissä.”
Irina oli vaikeaa laittaa lokeroon, ja lokeroita popmedia rakastaa. Kaikille pitää löytää laatikkonsa, jotta artistia voidaan arvioida omassa kontekstissaan. Mutta Irina ei uransa alussa sopinut oikein mihinkään laatikkoon, eikä sovi edelleenkään. Paitsi omaan Irina-laatikkoonsa.
Ja nyt hän haluaa siitä ulos.
Irina on palannut kiikkutuoliin istumaan. Hän puhuu siitä, kuinka on kyllästynyt Irinaan. Hänelle tarjotaan tämän tästä uusia biisejä laulettavaksi, ja hän on siitä todella kiitollinen. Mutta aina, kun biisiä tarjotaan, se on sitä samaa vanhaa.
”Jengi laittaa viestiä että moi, tehtiin biisi, joka meidän mielestä kuulosti Irinalta, haluatko kuulla. Silloin mietin, että Aha, onko se Pokka vai 10 kirosanaa? Ne on tehty jo!”
Kiikkutiuoli narisee, ja Irina alkaa saada kierroksia.
”Mietin usein, että älkää tarjotko mulle sitä, mitä olen ollut, vaan sitä, mitä tulen olemaan. Haluaisin laulaa jotain uutta, mennä johonkin toiseen suuntaan. Esimerkiksi Elämäni biisi -ohjelmassa kaikista hauskinta oli laulaa Beastie Boysin Sabotagea!”, Irina sanoo – ja nauraa taas.
”Haluaisi seuraavaksi tehdä ehkä tosi raa’an ja livesoittoisen levyn, sitä autotallirokkia. Tykkään albumeista, mutta toisaalta kiinnostaisi myös räiskiä vain. Julkaisisi biisejä kuten nuorisolaiset tekee ja katsoisi, mikä lähtee.”
Olisiko se realistista: tehdä kahdenkymmenen vuoden uran jälkeen viisikymppisenä popmaailmassa jonkin suunnan muutos, uusi läpimurto?
Kaikille se ei ole mahdollista. Iällä kun on popmusiikissa merkitystä.
Mutta kun Irina ottaa katsekontaktin ja virnistää sillä tavalla, kuin olisi juuri tehnyt maailmanluokan kolttosen, tulee mieleen se, mitä Niko Kangas sanoi: tarvitaan vain oikeanlainen tyyppi, joka tekee oikeanlaista juttua. Silloin iällä ei ole mitään merkitystä.
Artikkeli julkaistu toukokuussa 2026.
Yona: Erään läpimurron anatomia
