Miksi biisien lataamista kutsutaan yksityiseksi kopioinniksi?
Mitä tarkoittaa yksityinen kopiointi, miten laajaa se on ja miksi laki määrä siitä erityisen hyvityksen?
Oletko niin vanha, että muistat kasettinauhurit? 1970-luvulla niillä nauhoitettiin musiikkia vinyylilevyiltä ja radiosta. Kasettinauhurilla tallentaminen kesti yhtä kauan kuin tallennettava äänilevy, eli nauhoittaminen vaati kärsivällisyyttä.
Nykyisin sama kopio syntyy digitaalisesti muutamassa sekunnissa. Kasettien sijaan musiikkia ja elokuvaa ladataan kännykälle, tabletille tai tietokoneelle.
Merkittävä poikkeus vaatii kohtuullista hyvitystä
70-luvulla tätä kutsuttiin nauhoittamiseksi, nykyisin lataamiseksi tai tallentamiseksi. Juristien kielellä kyse on ”yksityisestä kopioinnista”.
Yksityinen kopiointi tarkoittaa toisten teosten kopiointia, tallentamista tai lataamista yksityiseen käyttöön. Tekijänoikeuslain 12 pykälän mukaan ”Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten.”
Tällainen oikeus on merkittävä poikkeus tekijänoikeuslain pääsäännöistä. Uuden teoskappaleen valmistamiseen tarvitaan normaalisti tekijän lupa. Oikeus tehdä niistä kopioita keneltäkään lupaa kysymättä on niin poikkeuksellinen, että lakiin kirjattiin vuonna 1984 oikeus saada siitä korvausta. Tätä korvausta kutsutaan ”yksityisen kopioinnin hyvitykseksi” (aiemmin hyvitysmaksu).
Tästä korvauksesta on säädetty mm. EU:n direktiivissä. Se edellyttää, että teosten oikeudenomistajat saavat hyvityksen (”fair compensation”) yksityiskopioinnista.
Tekijänoikeuslain 26 a pykälässä säädetään yksityisen kopioinnin hyvityksestä näin:
”Valtio maksaa tekijöille hyvitystä teoksen kappaleiden valmistamisesta yksityiseen käyttöön. Hyvitys maksetaan valtion talousarvioon otettavasta määrärahasta, jonka tulee olla määrältään sellainen, että sitä voidaan pitää kohtuullisena hyvityksenä teosten kappaleiden valmistamisesta yksityiseen käyttöön.
Yksityistä kappaleen valmistamista ja sen yleisyyttä tutkitaan hyvityksen oikean mitoituksen määrittelemiseksi. Tutkimuksen tekee opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymä puolueeton tutkimuslaitos.
Valtioneuvosto asettaa opetus- ja kulttuuriministeriön esityksestä neuvottelukunnan, jonka tehtävänä on toimia neuvoa-antavana asiantuntijaelimenä yksityistä kappaleen valmistamista koskevassa tutkimuksessa. Neuvottelukunnan toimikausi on neljä vuotta.”
Kuriositeetista markkinahäiriöksi
Yksityisen kopioinnin taloudellinen merkitys on nykyisin aivan eri luokkaa kuin 1980-luvulla. Se johtuu maailman digitalisoitumisesta ja sisältökaupan siirtymisestä verkkoon.
Vielä muutama vuosikymmen sitten kuluttajille myytiin fyysisiä sisältötuotteita, kuten äänilevyjä ja DVD-elokuvia. Silloin yksityinen kopiointi tarkoitti fyysisen kuluttajatuotteen sisällön nauhoittamista/tallentamista jollekin toiselle laitteelle. Itse myyntituotetta sellaisenaan ei pystytty kopioimaan.
Kun maailma digitalisoitui, fyysisten tuotteiden sijaan kuluttajalle myydään musiikki- ja elokuvatiedostoja tai niiden striimausta. Juuri näitä samoja myyntitiedostoja kuluttajat ladata maksutta omille laitteilleen!
Yksityisen kopioinnin oikeus on siis muuttanut muotoaan: nykyisin se antaa luvan ladata ilmaiseksi yksityiskäyttöön aivan samoja kuluttajatuotteitta, joita verkkokaupoista ja -palveluista saa ostaa. Tämä tuo vuonna 2024 aivan eri suuruusluokan markkinahäiriön kuin vinyylilevyn nauhoittaminen rahisevalle C-kasetille 1970-luvulla.
Mitä jos naapurin Audin voisi kopioida itselleen?
Kuvitellaanpa, mitä vastaava mahdollisuus vaikuttaisi muihin aloihin. Millaista olisikaan valmistaa autoja maailmassa, jossa jokainen voisi taikasauvalla kopioida kaverin auton itselleen – ja saman tien kaikki elämänsä lempiautot, siltä varalta, että tahtoisi toisena päivänä ajaa jollain toisella!
Tällaista taikasauvaa kellään ei toki ole. Mutta on tähän realistisempikin vertaus. Mieti millaista olisi valmistaa tietokoneohjelmia, jos niitä saisi samalla tavalla kopioida? Niiden kopiointihan on teknisesti ihan yhtä helppoa kuin biisien, elokuvien ja tv-sarjojen kopiointi.
Sitä ei kuitenkaan saa tehdä. Tietokoneohjelmat on tekijänoikeuslain 12 pykälässä rajattu yksityisen kopioinnin oikeuden ulkopuolelle: ”Tämän pykälän säännökset eivät koske tietokoneella luettavassa muodossa olevaa tietokoneohjelmaa…”. Kyse on siis poikkeus poikkeuksesta.
Ero on suunnaton. Jos ostat verkkokaupasta musiikkialbumin, saat tehdä siitä laillisesti muutaman ystävillesikin. Jos sen sijaan ostat samasta verkkokaupasta tietokoneohjelman, et saa kopioida sitä edes ikiomalle läppärillesi, elleivät ohjelman lisenssiehdot sitä nimenomaisesti salli!
210 miljoonaa sisältötuotetta vuodessa
Vaikka Suomessa on tarjolla useita suoratoistopalveluja, yksityinen kopiointi on edelleenkin laajaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämän tutkimuksen mukaan suomalaiset vuodessa lataavat, ja kopioivat yhteensä 210 miljoonaa sisältötuotetta – biiseistä musiikkialbumeihin ja tv-sarjoista elokuviin.
210 miljoonaa sisältötuotetta on suunnaton määrä. Määrän hahmottamisessa auttanee se, että keskimääräisillä markkinahinnoilla laskien niiden yhteisarvo liikkuu jossain 1,5 miljardin euron suuruusluokassa. Jaettuna 5,7 miljoonalle suomalaiselle se tekee keskimäärin 37 musiikkialbumia, biisiä tai elokuvaa jokaista suomalaista kohti vauvasta vaariin.
Tutkimus on tarkka siinä, että näissä luvuissa ei ole mukana mitään sellaista tallentamista, josta olisi maksettu – ei siis esimerkiksi Netflixin tai Spotifyn offline-tallennuksia. Kyse on siis vain ja ainoastaan sellaisesta ”yksityisestä kopioinnista”, josta Suomessa tulisi järjestää lain ja direktiivin mukainen kohtuullinen hyvitys.
OTK Lauri Kaira on Gramexin edunvalvonnasta vastaava johtaja sekä opetusministeriön yksityisen kopioinnin tutkimusta ohjaavan neuvottelukunnan jäsen.
Lue lisää yksityisen kopioinnin hyvityksestä:
