Kesän keikkakuningatar: Saija Tuupanen
”No niin, tervehdys”, kuuluu naisääni linjan toisesta päästä.
Saija Tuupanen vastaa puhelimeen ja on valmis aloittamaan haastattelun. Vihdoinkin, voisi sanoa. Laulajattarella on riittänyt viime viikkoina kiirettä, ja juttutuokiota on jouduttu sumplimaan useampaan otteeseen.
Nyt Tuupasella on alkanut ansaittu hengähdystauko ennen kesän keikkojen alkamista. Sitä hän viettää Tuupovaarassa, vanhempiensa luona, joita on käynyt tapaamassa viimeksi jouluna.
”Onhan tämä aika hektistä”, Tuupanen sanoo ja naurahtaa.
Sellaista hänen elämänsä on ollut jo parinkymmenen vuoden ajan. Tuupanen kruunattiin vuonna 2003 Tangokuningattareksi, ja sen jälkeen vapaapäiviä on ollut harvakseltaan. Tuupanen muistelee tehneensä pelkästään Tangomarkkinoita seuranneena vuotena 265 keikkaa.
265!
”Niinpä”, Tuupanen sanoo.
”Mutta se olikin sellainen määrä, että vaikka oli miten nuori ja innokas, niin sen vuoden jälkeen olin tosi väsynyt. Kyllä siinä piti ihan kunnon breikki pitää. Se tahti läsähti niin kovaa päin kasvoja.”
Rakkaudesta lajiin
Ei vauhti ole tosin sen jälkeenkään juuri hiljentynyt. Tuupanen arvioi tekevänsä edelleen keskimäärin 220–230 keikkaa vuodessa. Se on valtava määrä esiintymisiä, ja niiden ansiosta Tuupanen onkin julistettu useampana vuotena Suomen epäviralliseksi keikkakuningattareksi.
”Kyllä mie aikamoinen työnarkomaani olen ollut”, hän sanoo ja lisää, että työ on mennyt aina muun elämän edelle.
Hirvittääkö tempo?
”Niin, ehkä sitä on niin tottunut. Mutta kyllä sitä näin neljänkympin kynnyksellä jo miettii sitä… On sitä huomannut, ettei ole enää parikymppinen, eikä jaksa valvoa enää samalla lailla. Lepopäiviä on pakko olla.”
Mikä sitten saa hänet paahtamaan tukka putkella vuodesta toiseen? Tähän Tuupasella on yksinkertainen vastaus: intohimo musiikkia ja esiintymistä kohtaan.
Laulamisen lisäksi tärkeää on ollut päästä tekemään työtä, jossa saa olla ihmisten lähellä. Se taas onnistuu parhaiten keikkailemalla tiuhaan. Tuupanen sanoo, että tanssilavakulttuurista on muodostunut vuosien mittaan tärkeä osa hänen artisti-identiteettiään.
Tanssilavoja hän kuvaa aivan omaksi maailmakseen. Samanlaista tunnelmaa ei löydä hänen mielestään mistään muualta.
”Vaikka olisit kuinka väsynyt ja elämässä olisi mitä tahansa meneillään, niin kun näet ihmisten iloiset kasvot ja tunnet sen vuorovaikutuksen, niin se antaa hirveän paljon. En saa sitä samaa fiilistä mistään muualta. Se on mulle niin tärkeä paikka”, hän kuvailee.
”Kun huomaan, että pystyn koskettamaan laululla, ja keikan jälkeen ihmiset tulevat kertomaan kokemastaan, tuntuu se tärkeältä. Hyvän tekemiseltä.”
Laulujen lunnaat
Ei laulajan arki silti pelkkää juhlaa ole. Tuupanen sanoo, että vaikka laulaminen ja ihmisille esiintyminen ei tunnukaan hänestä ikävältä, lähes kaikki muut keikka-ammattilaisen työhön liittyvät osa-alueet tuntuvat välillä raskailta.
Pahinta ovat pitkät ajomatkat ja jatkuva odottaminen.
Keikkapaikalle Tuupanen lähtee kotoaan Helsingistä useimmiten keskipäivän aikoihin, ja saapuu satojen kilometrien päästä sijaitsevaan määränpäähänsä useamman tunnin ajomatkan jälkeen. Sen jälkeen edessä on soundcheck ja muuta valmistautumista illan esiintymistä varten.
Sen jälkeen tapetaan vain aikaa.
Viimein, kun puolentoista tunnin keikka on lopulta päättynyt, ja Tuupanen astelee hikikarpalot valuen takahuoneeseen, hengähtää hetken ja lähtee yönselkään useamman tunnin paluumatkalle. Nukkumaan hän pääsee useimmiten vasta aamuyöstä – ei kuitenkaan koskaan ennen kahta, Tuupanen huomauttaa.
Vuosittain auton mittariin kertyy noin 80 000 ajokilometriä.
Tuupanen sanoo, että on joutunut tiiviin keikkaelämän vuoksi luopumaan monesta asiasta. Läheisten merkkipäivät ja juhlapyhät – joulua lukuun ottamatta – ovat jääneet häneltä poikkeuksetta välistä. Myös kavereiden näkeminen on hankalaa, kun viikonloppuisin on aina keikalla jossain päin Suomea.
”Välillä siitä on tullut paha mieli”, Tuupanen huokaa.
”En puhuisi silti uhrautumisesta. Tämä on kuitenkin työ, jota rakastan.”
Hän ei kuitenkaan ihmettele, miksi moni suosittu iskelmäartisti on turvautunut jossain kohtaa uraansa alkoholiin ja monesti myös sotkemaan elämänsä. Rasitus on välillä niin kovaa. Hän kuitenkin toteaa, että viimeisten parinkymmenen vuoden aikana keikka- ja lavakulttuuri on siistiytynyt ja ammattimaistunut.
Samalla myös yleisön odotukset ja tarpeet ovat muuttuneet.
”Ennen keikalle tultiin ennen kaikkea viihtymismielessä. Nykyisin monille liikkumaan ja tanssimaan pääseminen on tärkeintä. Tanssista on tullut urheilumuoto”, Tuupanen kertoo.
Estradikammoa
Mikään itsestäänselvyys laulajanuralle lähteminen ei ollut. Tuupanen kertoo kärsineensä varsinkin nuorempana todella kovasta esiintymisjännityksestä. Koulussa laulukokeen tai esitelmän pitämisestä ei ollut tulla mitään.
Tuupanen muistaa edelleen hiipivän paniikin tunteen, kun tuli hänen vuoronsa astella luokan eteen. Puhe takelteli, kädet hikosivat ja jalat vatkasivat holtittomasti. Noina päivinä Tuupanen koitti valita päälleen sellaisia vaatteita, jotka eivät olisi paljastaneet hänen täriseviä jalkojaan.
”Ne olivat mulle tosi kovia paikkoja”, hän kertoo.
”Lähdin niinä päivinä itkien kouluun.”
Eikä jännitys helpottanut edes siinä vaiheessa, kun Tuupanen jo hamusi laulajanuralle. Seinäjoen Tangomarkkinoidenkin alkuerissä eräs tuomariston jäsen kävi huomauttamassa Tuupasella, että ”sulla tosi kaunis ääni, mutta jännitys näkyy päälle”.
”Kädet tärisivät ihan holtittomasti. Se oli niin mahdotonta.”
Tuupanen sanoo hermoilevansa esiintymistä edelleen, mutta osaavansa hallita tunteitaan huomattavasti paremmin. Siinä auttavat vankka usko omaan ammattitaitoon ja tuhansien esiintymisten tuoma keikkarutiini.
”Tosin sunnuntaina bändin pojat taas sanoivat, kun mulla olivat kädet ihan hiestä märkinä, että miten sie voit edelleen jännittää, yhdeksäntoista vuoden jälkeen. Vastasin, että niinpä”, Tuupanen naurahtaa.
Pandemian kourissa
Koronapandemia on arvatenkin muuttanut totuttua työrytmiä. Tuupanen myötää maaliskuussa 2020 tulleiden kokoontumisrajoitusten tulleen hänelle shokkina. Hänellä itsellään keikkakalenteri oli täytetty totutusti pitkälle kesään. Äkkiä kaikki olikin peruttu.
Tuupanen sanoo kahden viime vuoden olleen taloudellisesti vaikeaa aikaa, mutta miltei vielä vaikeampaa oli epätietoisuus tulevasta. Kukaan ei osannut sano, milloin rajoitukset puretaan. Milloin normaaliin elämään palataan? Päästäänkö keikoille vielä vuosienkaan päästä?
Pelot hiipivät uniinkin.
”Näin jatkuvasti unta, että olin menossa lavalle tukka laittamatta, mekko ja kengät olivat kadonneet ja olin aina myöhässä keikalta. Se ahdistus purkautui sitä kautta”, Tuupanen kertoo.
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Keikkatauon aikana huomasi, että oli itseasiassa hirveän väsynyt. Vuosien työputki vailla kunnon palautumista oli uuvuttanut hänet. Kiireen keskellä se oli vain jäänyt huomaamatta.
”Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan levätä kunnolla. Tai istua ensimmäisen kerran seitsemääntoista vuoteen laiturinnokassa juhannuksena, katsella järvelle ja kuunnella linnunlaulua. Aina ennen olin ollut keikalla.”
Oma polku
Toukokuun lopulla Tuupanen täyttää 40 vuotta. Takana on miltei parikymmentä vuotta ammattimuusikon elämää – ja edessä luultavasti vielä paljon enemmän. Ainakin, jos se on Tuupasesta itsestään kiinni.
Esikuvista kysyttäessä Tuupanen sanoo ihailevansa Laila Kinnusta, hänen työmoraaliaan ja kunnianhimoaan. Tai Paula Koivuniemeä, joka on antanut iskelmämusiikille ja viihdyttämiselle suurimman osan elämästään.
Ei hän silti heidän jalanjäljissään haluaisi astella. Kaikesta kunnioituksesta huolimatta.
”Olen halunnut ajatella aina, että minä olen minä, ja tämä on minun tieni. En ole halunnut kenenkään muun uraan. Jokaisella on oma polkunsa.”
Kuva: Mira Tiinanen
