Merkittävä osa hyvästä suomalaisesta populaarimusiikista on aina tullut muualta kuin pääkaupunkiseudulta. 2020-luvulla maakuntien ääni kuuluu edelleen, ei vähiten indiemusan puolella.
On syytä kysyä kahdelta tuotteliaalta, arvostusta ja suosiotakin saaneelta tekijältä, millainen identiteetti ja tausta heillä kaukaa kehäkolmosen tuolta puolen tulevina muusikoina on.
Litku Klemetti ja Mikko Siltanen vastaavat kysymyksiin Tampereella ravintola Telakalla, joka onkin eräs oletetun maakuntaindien tyyssija.
Lähtiessäni suunnittelemaan tätä juttua nojauduin ajatukseen, että Suomen musiikkikentällä on olemassa sellainen ilmiö kuin ”maakuntaindie”. Olen itse kotoisin Rovaniemeltä, ja jossain vaiheessa havahduin tajuamaan, että valtaosa kotimaisista suosikeistani tulee muualta kuin kaikkein isoimmista kaupungeista. Tämä pätee sellaisiin nuoruuteni sankareihin kuin CMX, Ismo Alanko tai Kauko Röyhkä, mutta yhtä hyvin niihin vähän vähemmän suosittuihin 2000-luvun nimiin, jotka ovat rakentaneet mahdollisuuksiensa rajoissa uraa itsenäisillä levy-yhtiöillä tai peräti omakustanteisesti.
Koetin lähteä selvittämään, onko tällaista maakuntaindietä varsinaisesti olemassa ja miten siihen assosioituvat muusikot asian kokevat. Samalla lienee mahdollista saada näköalaa suomenkielisen vaihtoehtoisemman rockmusiikin tekemiseen tänä päivänä noin yleensä. Haastateltaviksi sain Sanna Klemetin ja Mikko Siltasen. Litku Klemetti -artistipersoonanaan, suosionsa ja saamiensa tunnustustenkin puolesta, on varmaan se taiteilija, johon tämä genre eniten assosioituu. Siltanen taas on lukuisien kehuttujen bändien mies, mainittakoon ainakin Räjäyttäjät, Talmud Beach, Amuri ja Rock Siltanen Group.
Tapaamme Klemetin ja Siltasen Tampereella kulttuuriravintola Telakalla. Se on logistisesti kätevää: Luhangan maaseudulla Päijänteen kupeessa asuva Klemetti on tullut Tampereelle musiikkivideota kuvaamaan, Siltanen taas on jo vuosia asunut kaupungissa. Mutta Telakka, tuo punatiilinen teatterin ja vaihtoehtomusiikin koti, on myös yksi niistä Suomen paikoista, joissa tämä oletettu maakuntaindie todennäköisimmin elää. Siellä järjestetään paljon pienimuotoisia keikkoja, ja Siltanen toteaakin esiintyvänsä bändeineen kaiketi useammin Telakalla kuin missään muualla.
Mutta niin, onko sitä maakuntaindietä? Kysytäänpä tätä nyt haastateltaviltakin. Ja jos on, niin mikä on teidän roolinne siinä?
”Mä oon niin paatunut maakuntalainen, etten osaa ajatella tätä pääkaupunkiseudulta käsin, että se olisi joku ilmiö”, Sanna Klemetti hymähtää. ”Olen mä törmännyt siihen, että mut on jotenkin luokiteltu sellaiseksi. Toki tunnistan sen, että ammennan välillä sieltä vähemmän urbaanista. Ja välillä en. Vähän kuulostaa Helsinki-keskeiseltä tuo määritelmä.
”Mutta meillähän on eniten faneja Helsingissä. Se johtuu jo kaupungin koosta. Yleisesti kai monet pitää meidän musaa hipsterimusana eikä maalaisjunttimenona, mutta ehkä ne jotenkin sekoittuu tässä.”
Oletko huomannut vastakkainasettelua Helsingistä ja muualta tulevien välillä?
”En ole meidän indiekuplassa huomannut mitään ylimielistä asennetta. Mutta en mä edes tunne hirveästi ihmisiä. Vaikea sanoa, mitä ne ajattelee Helsingissä”, Klemetti naurahtaa.
Mikko Siltanen on kotoisin Jyväskylästä ja asuu siis nykyään Tampereella. Syntyykö siltä pohjalta maakuntaidentiteettiä?
”Niin, mä oon aina asunut kaupungin keskustassa, aika isoissa kaupungeissa kumminkin”, hän sanoo, mutta myöntää tunnistavansa käsitteen some-keskusteluista.
”En asu Helsingissä ja teen jonkinlaista indiemusaa”, hän kuittaa suhteensa maakuntaindieen.
Ja sinunkin bändeilläsi on Helsingissä eniten yleisöä?
”On varmasti kun se on isoin kaupunki, mutta kyllä Tampereellakin on. Täällä on paljon livetouhua verrattuna moneen muuhun paikkaan.”
Oli maakuntaindie siis mitä tahansa, sitä on ainakin mahdollista viedä isoihin kaupunkeihin. Moni musiikinkuuntelija haluaa kokemuksen jostakin, mikä tulee toisaalta. Se voi olla myyttinen USA tai miksei vaikka Sanna Klemetin kotipaikkakunta Kuhmo.
Tyypillisesti niin taiteen tekijän kuin kokijan tietyt makuparametrit määrittyvät jo varhaisina vuosina. Siksi on paikallaan kysyä Klemetin ja Siltasen musiikillisista juurista. Mitä he kuuntelivat kasvuvuosinaan, ulkomaista vai kotimaista?
”Ihan molempia”, Klemetti sanoo. ”Lapsena tykkäsin iskelmästä: Virve Rostista, Mona Caritasta. Teininä alkoi tulla progehommelit, brittiläinen 60- ja 70-luku, kaikki klassikot. Parikymppisenä taas uusia valtauksia. Kaikki alkoi kiinnostaa.”
Entä onko sinulla suomirokkiin minkäänlaista suhdetta?
”On hyvin vahva suhde ihan lapsuudesta. Ehkäpä se maalaisindie meidän ekoilla levyillä [Litku Klemetti & Tuntematon Numero: Horror ’15 ja soolodebyytti Juna Kainuuseen] ammentaa siitä, mitä kotona on kuunneltu: Hassisen Konetta ja Eppuja.”
Koetko sitten olevasi osa tällaista suomirock-jatkumoa?
”Varmaan siihen tuli palattua, etsittyä niitä juuria sieltä. Eri levyillä voi sitten kuitenkin mennä eri suuntiin.”
Entäpä Siltanen? Rockia seuraavan yleisön tietoisuuteen hän tuli Räjäyttäjät-yhtyeessä, jonka alkuperäinen tyylilaji, rähjäinen rokkenroll, ei ole sellainen, jota olisi useinkaan esitetty suomeksi.
”Varmaan ensimmäiset vaikuttajat oli suomalaisia”, hän muistelee. ”Dingo tosi pienenä, Hurriganes isän kautta hyvin paljon. Kaiken maailman hevihommat siinä välissä ja vanhempia levyjä faijan levyhyllystä: Hendrixiä, Zeppeliniä. Suomalaisiakin kyllä, Nurmiot ja Juicet.
”Varmaan mulla Suomi-ulkomaat -vaikutteet on aika fifty-fifty.”
2000-luvun alussa Suomi-indietä tehtiin voittopuolisesti englanniksi, usein toisintaen kansainvälisesti pinnalla olevia vaikutteita. Nykyään asetelma on heilahtanut suomen eduksi. Kuinka tärkeäksi te lauluntekijöinä koette suomeksi tekemisen?
”Nyt kun tehdään Räjäyttäjien kanssa uutta levyä, niin siitä on 60% englanniksi”, Siltanen huomauttaa. ”Meillähän on englantilainen jäsenkin [rumpali Alex Reed]. Mutta onhan suomi itseilmaisun kannalta helpoin kieli. Tykkään kyllä myös englannista, englanniksi tulee hyvällä tavalla kömpelöä. Ei suomi mulle mikään itseisarvo ole, en ole suuri runoilija tai kielellisesti ylivertainen.”
Litku Klemetin levyillä taas on aika kunnianhimoisiakin tekstejä, jotka menevät selvästi kaunokirjallisellekin alueelle.
Mikä on Sanna Klemetin suhde suomen kieleen?
”Ainakin silloin, kun Litku syntyi, ajattelin että se olisi tosi tekstikeskeistä, että musiikki olisi simppeliä ja tekstit tarinallisia. Että niissä olisi hauskoja juttuja ja yksityiskohtia.
”Kyllä silloin oli oleellista tehdä suomen kielellä. Mun edellinen bändi Zorse teki englanniksi, mutta en ole kovin hyvä muissa kielissä, niin luovutin sen suhteen.”
Kun Litku alkoi, niin oliko mielestäsi suomeksi esiintyminen indiepiireissä silloin normi vai poikkeus?
”No me aloitettiin 2015, kyllä silloin oli ehkä jo enemmän suomenkielistä. Tunnistan kyllä tuon, että 2000-luvun alussa melkein kaikki oli englanniksi.”
Siltasella on siis rock- ja hevitausta. Sellainen viittaa vahvasti englannin kielen suuntaan. Kun kysyn varhaisista vaikutteista suhteessa kielikysymykseen, tulen maininneeksi sen Hurriganesin, ja siitähän syntyy melkoinen naurunremakka. Teoriassa Hurriganesin biisit ovat kai englanninkielisiä, mutta…
”En mä miettinyt sitä syvällisesti”, Siltanen sanoo. ”Hurriganesissakin kiehtoo se nonsense, mitä se kielellisesti on. Suomenkielisistä teksteistäkin tykkään tosi paljon sellaisista, mistä ei tajua mitään. Ihailen sanoittajia, jotka pystyy sellaiseen. Vaikka Kuusumun profeetalla on hienoja tekstejä, joissa ei aina kerrota mitään tarinaa. Niissä on mielikuvia, jotka ei välttämättä linkity keskenään, mutta toimii sen musan kanssa. Olisi hienoa osata tehdä itsekin sellaisia.
”Suomessa rockmusiikki on mennyt lyriikka edellä, suuret nerot edellä.”
Jyväskylä. Se on eräs niistä kaupungeista, joihin maakuntaindie eittämättä leimautuu. Siltanen on sieltä kotoisin, Klemetti päätyi sinne opiskelemaan ja vietti siellä vuosia ennen kuin siirtyi maaseudulle.
Itselläni on vaikutelma omaleimaisesta musiikki- ja kulttuuripaikkakunnasta, mutta miten te olette kokeneet Jyväskylän?
”Se on samaan aikaan lannistava ja innostava”, Siltanen määrittelee. ”Onhan se kiva kaupunki, paljon nuoria ihmisiä. Sillon kun asuin siellä, oli paljon kaikenlaisia keikkapaikkoja, joita ei enää ole. Mutta olihan se pitkään hevin kyllästämä paikka, sitä tuli joka tuutista. Niskalaukausta ja Kotiteollisuutta ja kaikki muu oli jotenkin erikoista.
”Mutta siellä pääsi järkkäämään keikkoja, ja yliopistolla tapasi ihmisiä, joiden kanssa pääsi soittamaan. Jukka ja Alex [eli Räjäyttäjien Nousiainen ja Reed] opiskelivat musiikkitiedettä, itse opiskelin Suomen historiaa. Vähitellen siellä sitten ehkä alkoi ollakin kaikkea taidesekoilua.”
”Mä muutin Jyväskylään 2007”, Klemetti kertoo. ”Se oli eka isompi kaupunki, jossa olen asunut ja ainoa myös. Menin silloin konservatorioon, joka tuntui tosi vaikealta ympäristöltä. Sitten vuonna 2009 menin myös yliopistolle, musiikkitiedettä opiskelemaan minäkin. Vakiopaine-baarissa istuttiin ja oli kaikkia bändejä.
”Sitten se meni siihen, että meillä oli jo oma levy-yhtiö, Luova Records. Järkättiin paljon tapahtumia.. Olin kanssa kulttuuriyhdistys Hear Ry:ssä mukana useamman vuoden, kuten Jukka Nousiainenkin. Oli hirveä halu olla mukana jossain tee-se-itse -kulttuurissa, ja sitä olikin tosi paljon. Yhtäkkiä sitä huomasi, että mehän ollaankin niitä tekijäihmisiä. Mutta korona lässäytti sen homman, jengi muutti pois.”
Onkohan Suomessa poliittisella tasolla kulttuurimyönteisiä paikkakuntia montakaan? Yksi sellainen voisi löytyä itärajan kainalosta.
”Kuhmohan markkinoi itseään luonto- ja kulttuuripitäjänä”, Klemetti sanoo.
”On kamarimusajuhlat, on hieno konserttitalo. Siellä on satsattu kulttuuriin tosi paljon ja kyllä sitä nostetaan siellä edelleen.”
Millainen kulttuuriympäristö se oli kasvaessa?
”No siellä oli musaopisto, oli musalukio. Itselle se sopi, olin lapsesta asti innostunut musiikista ja Kuhmo oli hyvä ympäristö sellaiseen.”
Onko kainuulaisuus sinulle identiteetti?
”On tosi vahvasti. Opiskeluaikoina ja sitten Litkunkin kautta sain sen itselleni takaisin. Ei se pelkästään helppoa ollut siellä Kainuussa. Mutta on selkeä identiteetti.”
Tämä kuuluu kenties eniten Juna Kainuuseen -levyllä, joka oli vuonna 2017 eräänlainen läpimurtosi?
”Juu, se on sellainen kotiinpaluu- tai kotiseutulevy.”
Entäpä onko Mikko Siltasella tarvetta tehdä ”omiin” paikkoihin liittyviä biisejä?
”Joo joo. Oon esimerkiksi tehnyt Räjäyttäjille Laajavuori-biisin. Kun on muuttanut pois sieltä Jyväskylästä, niin varmaan enemmänkin sitten nostalgisoi ja romantisoi sitä upeutta, mitä siellä oli.”
Puhutaanpa vähän keikkapaikoista. Millaisissa paikoissa te tätä musiikkianne soitatte? No, siis esimerkiksi täällä Telakalla tai jo mainitussa Vakiopaineessa, mutta yleisemminkin. Soitetaanko maakuntaindietä maakunnissa?
”Nousiaisen Jukan ja Seppäsen Artun kanssa meillä on ensi keväänä Maakuntailmiö-kiertue”, Sanna Klemetti paljastaa. ”Saatiin apuraha siihen, soitetaan maakuntien seuraintaloissa. Se on romantiikkaa, mennään sellaisiin kyliin ja pieniin paikkoihin, missä ennen kaikki kiersi. Kun minä olin nuori, niin Kuhmossakin seuraintalolla kävi vaikka mitä bändejä. Kävin esimerkiksi Tehosekoittimen keikalla kuudennella luokalla.”
On varmaan oireellista, ettei tuokaan toteutuisi ilman apurahaa.
”Ei toteutuisi. Kaksi vuotta me yritettiin sitä järkätä ja viime keväänä saatiin rahoitus.”
”Mulla nyt on odotukset nollassa keikkapaikkojen suhteen”, Mikko Siltanen sanoo. ”En odota soittavani Olympiastadionilla. On mulla kunnianhimoa, mutta ei sellaista… sen verran on tullut soitettua kaiken maailman paikoissa, että aika samanlaistahan se aina on.”
”Mutta sellainen ajatus pitää tällaisen musiikin hengissä, ettei ole tulospaineita, että tämän pitäisi kasvaa”, Klemetti huomauttaa.
”Joo, on sitä tajunnut jo kauan sitten, että tässä pitää vaan olla jotain järkeä itselle”, Siltanen komppaa.
On kuitenkin eräänlainen suomirock-meemi, että jossain vaiheessa bändit uupuvat, kun samojen keikkapaikkojen kiertäminen alkaa vain puuduttaa.
”No, me pidettiin nyt yli puolen vuoden keikkatauko ehkä myös siksi, että ollaan vuodesta 2015 asti tehty niin paljon keikkoja samoissa paikoissa”, Klemetti sanoo.
”Talmud Beachilla soitettiin jonkun verran ulkomaillakin, ja olihan se ihan raikasta”, Siltanen myöntää. ”Kyllähän Suomessa nämä paikat on aika lailla käyty läpi. Mutta itse sitä tykkää vaan soittaa niin paljon. Vaikka ei nykyään tule soitettua niin paljon kuin ennen eikä se silloinkaan ollut mitään satoja keikkoja vuodessa. Tämä nykyinen tuntuu ihan hyvältä tahdilta.
”Kun soitettiin keikkoja Liisa Akimofin kanssa, niin se oli kiva uusi kokemus itselle: soittaa ihan taustabändissä. Vastaanotto oli onnistunut ja erilainen kuin mihin oli itse tottunut.”
Haastattelu on lopuillaan. Vielä pari sanaa ajankohtaisista hankkeistanne. Sanna, sinulta siis tulee lokakuussa Funny Girl -levy. Kutsuit sitä poplevyksi, mutta nimestä voisi päätellä, että tässäkin olisi joidenkin edeltäjiensä tapaan eräänlainen hahmoteema tai rooli?
”Mä olin tekemässä vielä viime syksynä Litkun euroviisut -nimistä levyä, mutta siitä ei tullut mitään. Ajattelin sitten, että ei enää mitään tällaista vintage-levyä! Meitä on moitittu niin paljon siitä. Ajattelin, että tehdään futuristista.”
No tuliko?
”Tämä ei ole vielä futuristista, mutta ei ole vintageakaan!” Klemetti selittää kuulostaen varsin innostuneelta. ”Olen fiilistellyt Charli XCX:ää, josta ennen ajattelin, että ei ole yhtään mun juttu. Bändi tässäkin kyllä soittaa. Se on hauska levy, ehkä villikin, nastympikin. Ulospäin suuntautuneempi. Lauluja tunetettiin aika paljon. Oli hauska tehdä sitä tuotantoa Pekan [puoliso ja yhteistyökumppani Tuomi] kanssa kotistudiossa.”
Entäpä Siltanen?
”Räjäyttäjien levyä koetetaan nyt äänittää loppuun asti. Mä ja Jukkakin ollaan tehty sille englanninkielisiä biisejä. Ei tule kauhean kaupallisesti virittynyt levy, tulee pitkä ja sekava.
”Ja Rock Siltanen Groupilta tulee joskus ensi vuonna synkkä levy… mahdollisesti synkkä!”