Anna Näkkäläjärvi-Länsman eli vuosia pääkaupunkiseudulla, kunnes kaipuu kotiin juurrutti jälleen pohjoiseen.
Nyt hän tekee musiikkia Ánnámáretina ja toivoo, että joikuperinne siirtyy yhä uusille sukupolville.
Kaksi vuotta sitten lokakuussa Anna Näkkäläjärvi-Länsman, 45, oli matkalla poroerotuksiin Skalluvaaraan. Alakouluikäiset lapset Anni-Siviä ja Ántte Issát istuivat takapenkillä, poromiespuoliso Asko oli mennyt edeltä.
Anna katseli ohi kiitävää maisemaa. Ulkona paistoi aurinko. Pakkasta oli muutama aste. Maa oli jäässä ja talvi tulossa oikeaan aikaan. Kaikki oli kunnossa.
Silti mieleen pyrki ajatus, joka painoi rintaa ja ahdisti henkeä. Mitä, jos sää alkaisi taas lämmetä? Niin oli käynyt ennenkin. Monet sanoivat, että talven tuloa ei voinut enää ennustaa kuten aiemmin.
– Arktisella alueella sen huomaa jo selvästi. Ilmasto on muuttunut, Anna toteaa.
Kun Anna kolme viikkoa myöhemmin palasi kotiinsa Nuorgamiin, kaamos oli alkamassa. Pimeä laskeutui aikaisin. Eräänä iltana Anna istui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti kokemastaan luohtin eli pohjoissaamelaisen joiun.
Tekstiin piirtyi sanoja, joissa Anna pyysi tuulen jumala Biegg’olmmáita apuun puhaltamaan märät pilvet pois tunturien ja laidunmaiden päältä. Turvaamaan talven, lumen ja pakkasen. Kappale sai nimekseen Njáhcu eli Nuoska. Englanniksi se kääntyi muotoon Warm Winters.
– Aina, kun esitän kappaleen, muistan tämän hetken.
Nuori Suomi -tapahtuma Lahdessa vuonna 1990 jäi Annan mieleen. Matkalle lähdettiin aamuvarhaisella Inarista. Mukaansa Anna pakkasi sinistä luomiväriä ja Levis 501 -farkut. Bussimatka tuntui ikuisuudelta.
Muutama kuukausi aiemmin Anna oli menestynyt ystäviensä Pirita Näkkäläjärven ja Elle Valkeapään kanssa paikallisessa taidetapahtumassa. He olivat esittäneet Vuotson koulun liikuntasalissa Tenorannan nuoret -yhtyeen tunnetuksi tekemiä lauluja ja joikuja. Tämä oli taannut kolmikolle paikan Lahteen.
Esiintyminen jännitti. Miten heidät otettaisiin vastaan? Kun tytöt astuivat lavalle ja aloittivat, selvisi, että hyvin. Yleisö oli innoissaan
– Olimme ällistyneitä. Mietimme, olimmeko todella niin hyviä, mutta olimme me.
Paikalla Lahdessa olivat myös Angelin tytöt. Kyseessä oli saamelainen kolmen nuoren yhtye, joka kiersi vuosien aikana ympäri maailmaa joikaamassa. Myös heillä oli päällään gáktit eli saamelaisten perinteiset puvut. Anna sai heidän kanssaan yhteiskuvan.
– Angelin tytöt olivat lapsuuteni esikuvia. Suunnan ja tien näyttäjiä. Heidän ansiostaan oivalsin, että saamelaismusiikki voi olla myös lavataidetta.
Musiikki kuului Annan elämään pienestä saakka. Hänen isänsä oli jutaavien porosaamelaisten lapsi, joka kasvoi porojen ja vuodenkierron mukana. Joikaaminen oli osa juuria, kulttuuria ja perinnettä.
– Kuulin joikuja konserteissa, radiosta ja joskus harvoin arkipäivän tilanteissa. Hetket koskettivat.
Anna kuvailee joikua yhteydeksi esivanhempiin, sukuun, sukulaisuuden verkostoihin, äiti maahan, paikkoihin ja elinkeinoon. Joiku tavoittaa syvimmin saamelaisuuden ytimen.
– Suomalaistamisen takia saamelaiset etääntyivät perinteestään. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, ettei perinnettä voisi ottaa takaisin. Sitä minäkin teen.
Musiikki on saamelaisten historiassa toki paljon muutakin, kuten virsiä ja sitä, mitä radio kulloinkin soitti. Taiteilija Nils-Aslak Valkeapään 1960-luvulla suuremmilla lavoilla aloittamat joikuesitykset koskettivat Annaa kuitenkin tavalla, jota hän ei saanut muualta.
Halu musiikin pariin oli vahva.
– Kävimme ystäväni kanssa kansanmusiikkileireillä ja opettelimme itsenäisesti soittamaan. Valitsin puhaltimet, koska koin niiden olevan helppoja.
Vaikutusta oli myös sillä, että Inarin kansalaisopistossa sai huiluopetusta. Lisäksi äiti kuljetti lastaan tunneille neljänkymmenen kilometrin päähän Ivaloon ja yläkoulussa viikonloppuisin jopa yli 300 kilometrin päähän Rovaniemelle.
– On tärkeää, että musiikkiopetusta saa läpi Suomen. Kansalaisopistojen merkitys pienillä paikkakunnilla on korvaamaton.
Lukioikäisenä Annan tie vei Lyseonpuiston lukioon Rovaniemelle ja Lapin musiikki- ja tanssiopistoon. Hän alkoi keskittyä klarinettiin. Opiskeleminen oli ihanaa, koska opettaja oli hyvä ja materiaalit laadukkaat.
– Toki olisin mennyt ensimmäisenä saamelaismusiikkikouluun, jos sellainen olisi ollut. Sellaista ei kuitenkaan ole edelleenkään.
Viime vuosina Anna kollegoineen on kartoittanut, miten saamelaismusiikin opetuksen saisi jatkuvaksi saamelaisalueella. Tällä hetkellä perinteen pariin pääseminen on usein kiinni tuurista. Organisoitua opetusta ei ole.
– Jos hyvin käy, lastentarhanopettajalla tai opettajalla on joiku omanaan ja hän ottaa se osaksi ryhmänsä arkea. Tämä ei kuitenkaan aina toteudu.
Lisäksi oppilasmäärät ovat pieniä, joten joikuopettaja ei luultavasti saisi tarpeeksi opetustunteja pystyäkseen kattamaan kulunsa. Tarvitaan tukia.
Kuuden vuoden ajan Anna oli osa projektirahoitteista työryhmää, joka veti Utsjoella Sámi musihkkaakademiija -hanketta. Sen aikana luotiin verkosto, joka kehitti ja vahvisti saamelaismusiikkia. Hanke päättyi neljä vuotta sitten. Se oli surullista.
– Vaikka hanke loppui, tarve ei. Joiku on saamelaisten henkinen perintö ja historia. Pyhä. Sen säilyttäminen on tärkeää.
Aihe on herkkä. Uusia joikuja tekeviä on enää vähän. Yhdellä Sámi musihkkaakademiijan -kurssilla Anna tapasi norjalaisen vierailevan opettajan, jota kiinnosti, tekeekö joku Utsjoella uusia joikuja. Anna vastasi, että ei moni. Samalla hän ymmärsi jotain tärkeää.
– Tarvitsemme nimenomaan uusia joikuja ja heitä, jotka joikaavat niitä arjessaan. Vain näin perinne elää, vahvistuu ja siirtyy eteenpäin.
Kautokeinossa ja Karasjoella tilanne on parempi, koska poronhoitoelinkeino on alueilla vahva. Lisäksi Anna toteaa, että toki myös joikuperinne muuttuu. Hän esimerkiksi ajattelee, että nykypäivänä joiun on oltava myönteinen. Pilkkaavat joiut eivät kuulu lavoille. Tärkeintä on toisia kunnioittava kommunikointi.
– Kun esitän tekemäni joiun bändini kanssa, olen vahvasti yhteydessä yhteisööni. Kunnioitan yhteistä henkistä perintöämme.
Anna sanoo, että muusikkoudella ei elä Suomessa helposti. Annankin perheen elanto tulee suurimmaksi osaksi porotaloudesta. Siksi Anna on onnellinen projekti- ja työskentelyapurahoista. Hän on saanut tukia muun muassa Taiteen edistämiskeskukselta, Koneen Säätiöltä ja Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahastolta.
– Ilman tukia näin marginaalisen musiikin tekeminen olisi mahdotonta.
Kun lukio aikanaan loppui, Anna muutti Tampereelle opiskelemaan musiikkipedagogiksi. Kesät hän vietti Inarissa. Aina, kun Anna palasi pohjoisessa vietettyjen kuukausien jälkeen Pirkanmaalle, hänestä tuntui kuin eteen olisi vedetty verho.
Kauas jäivät maisemat, ihmiset ja tuttuus, jota ei ollut kuin kotona. Anna yritti sopeutua. Hän jatkoi maisteriopintoihin Helsinkiin Sibelius-Akatemian klassisen musiikin linjalle. Samaan taideyliopistoon, jossa hän nyt tekee tohtoriopintojaan pohjoissaamelaisesta joiusta.
Pääkaupunkiin muuttaessaan Anna alkoi puhua aktiivisemmin pohjoissaamea, koska löysi Helsingistä yllättäen saamenkielisiä ystäviä. Lapsuudenkodissaan Anna puhui isänsä kanssa pohjoissaamea, äitinsä kanssa suomea.
– Kieli jäi mieleeni, vaikka ympäristö oli lapsuudessani enemmän suomenkielinen. Koin kuitenkin tärkeäksi ottaa kielen vielä vahvemmin takaisin itselleni.
Samoihin aikoihin Inariin alettiin rakentaa Sajos-saamelaiskulttuurikeskusta. Anna alkoi tehdä Saamelaiskäräjille projektitöitä ja huomasi integroituvansa töiden puolesta enemmän pohjoiseen.
– Vielä tällöin ajattelin, että paikkani on etelässä. Olin väärässä.
Anna työskenteli myös saamelaismusiikkiin liittyvissä tehtävissä. Aina, kun hän kuuli saamelaismusiikkia, jokin sisällä liikahti. Silti Anna pisti vastaan ja vakuutti, että saamelaismusiikin tekeminen kuului heille, jotka osasivat sen jollain tavalla paremmin.
– Olin epävarma ja koin ulkopuolisuutta, vaikka tämä oli se, josta kaikki kohdallani alkoi.
Siemen kuitenkin iti, vaikka Anna toisteli mielessään, että joikuperinteen olisi pitänyt siirtyä hänelle vahvemmin jo lapsena.
– Lisäksi pidin kiinni siitä, että olin opiskellut klassista musiikkia. En uskaltanut yrittää ja olla rehellinen.
Jossain vaiheessa Anna totesi, että nyt riittää. Hetki ei ollut kirkas tai erityinen. Hän vain myönsi keksivänsä kerta toisensa jälkeen tekosyitä. Kun Anna kuunteli saamelaisbändejä, hän halusi samaa.
– Tajusin, että minun piti olla aktiivinen ja ryhtyä toimeen. Kukaan ei tulisi hakemaan ovelta. Tunne oli ihana. Vihdoin annoin itselleni luvan.
Anna muutti Rovaniemelle, jatkoi opintojaan Lapin yliopistossa ja teki ensimmäisen levynsä. Kappaleet olivat folkpoppia, joihin oli sekoitettu joikaamiselementtejä. Kun täti kuuli siskonsa lapsen esiintyvän ensikertaa, hän totesi musiikin kuulostavan Annalta.
– Tämä lämmitti. Tiesin olevani oikeassa suunnassa.
Vuonna 2010 Anna kohtasi töiden kautta Askon. Rakkaus vei ensin Utsjoelle ja yhdeksän vuotta sitten Nuorgamiin. Pari sai kaksi lasta. Vaikka Anna halusi muutosta, sopeutuminen ei ollut helppoa. Hän oli elänyt vuosia kaupunkielämää.
Nyt Anna asui Tenojoen varressa hieman yli sadan asukkaan kylässä ja oli mukana poroerotuksissa. Alku oli opettelua.
– Vaikka olin viimein Saamenmaalla, olin ulkopuolinen. Silti tein oikein. Kun lähdin tunturiin, maisemat ja tuoksut olivat tutut lapsuudestani. Ne ja rakkaus juurruttivat.
Arkistoäänitteet. Ne Anna löysi kahdeksan vuotta sitten, kun hän törmäsi Tampereen Kansanperinteen laitoksen listaukseen saamelaisista äänitteistä. Hän yllättyi, kuinka monta Näkkäläjärveä oli mukana.
Anna oli jopa opiskellut Tampereella samassa talossa, jossa nauhoja säilytettiin, mutta ei ollut tiennyt niiden olemassaolosta.
– Tilasin kopiot ja aloin analysoida. Hetki oli käänteentekevä.
Nauhojen myötä musiikin tekemisen tapa alkoi jälleen muuttua. Kulttuuriperimän ja suvun vaiheiden tutkiminen siirtyivät seuraavalle tasolle. Aluksi Anna ajatteli edelleen tekevänsä kappaleita, joissa on joikuvivahteita.
Tunteessa oli kuitenkin jotain samaa kuin silloin, kun Anna antoi saamelaismusiikille mahdollisuuden. Hän halusi syvemmälle. Anna soitti Piritalle. Ryhdy toimeen, ystävä kannusti.
– Lopulta päätin keskittää musiikin tekemiseni joikuihin. Se kannatti.
Kolme vuotta sitten ilmestyi Ánnámáret-nimellä Nieguid duovdagat -albumi. Jouhikkoa soitti Ilkka Heinonen ja elektroniikasta vastasi Turkka Inkilä. Videotaiteilija Marja Viitahuhta teki kappaleille visuaaliset vastineet, joita näytettiin keikoilla osana kokonaisuutta. Tänä vuonna ilmestyi Bálvvosbáiki. Kokoonpano ja konsepti olivat samat.
– Emme mene enää länsimaisen musiikin ehdoilla. Olen tästä valtavan onnellinen.
Anna sanoo tarvinneensa jokaisen vaiheensa, jossa mietti, kuka on ja kuinka jatkaa. Nyt päällimmäisenä on kiitollisuus, että elämä on pisteessä, jossa pohjoisessa asuminen yhdistyy musiikin tekemiseen sekä kansainväliseen uraan. Viimeksi Anna esiintyi Skotlannissa.
– Musiikkimme on kokeellista, ei välttämättä helppoa. Meidät on kuitenkin otettu hyvin vastaan. Viesti menee läpi.
Viimeisimmällä levyllään Anna tutki, miten saamelainen ajattelu ja maailmankuva näkyvät jokapäiväisessä elämässä. Mikä tekee saamelaisesta saamelaisen? Anna pohti saamelaisen maailmankuvan keskeisiä tekijöitä ja palasi kerta toisensa jälkeen ympäristöön ja sukupolvien ketjuun. Ajattomuuteen.
– Tässä samassa hetkessä kanssamme ovat menneet ja tulevat sukupolvet. Tehtävämme on elää vastuullisesti, jotta jokaisella olisi hyvä.
Marraskuun alussa tunturin tuulilukemat nousevat lähes myrskyyn. Lunta ei ole. Yöllä Anna herää kaatosateeseen. Tenojoen jäät virtaavat kuin keväällä. Huoli on valtava. Minkälaiset elämän edellytykset pohjoisessa on tulevaisuudessa? Mitä on vielä tulossa?
Ajatuksissa ovat myös perinteiset elinkeinot: porot ja kalastus. Jos ne häviävät, mitä tapahtuu? Kuka jää?
– Puuraja nousee ja pohjoisessa on hyönteisiä, jotka eivät kuulu tänne. Miten paljon luonto vielä muuttuu? Talvet ja kesät eivät ole entisellään. Kaamos on pimeämpi ilman lunta.
Kaikki on kiedottu elämään luonnon kanssa. Tuska kuuluu musiikissa. Anna palaa Njáhcu-kappaleeseensa. Sanat kuuluvat seuraavasti: Kaamos on melkein täällä. Älä vaan sano, että alkaa taas lämmetä.
– Olemme symbioosissa ympäristön kanssa. Olemme yhtä ja samaa.
Anna kävelee tunturiin. Maisema on vihreä. Tuuli heiluttaa gáktin helmaa.
