Laulaja Aksel Kankaanranta voitti Suomen suurimman laulukilpailun ja kaksi Emmaa. Miten on mahdollista, että
menestynyt poikkeuslahjakkuus sai jäädä kotisohvalleen työttömyystuen varaan sen sijaan,
että hän olisi julkaissut menestysdebyyttialbumin?
Alpo Nummelin kehottaa Kyösti Salokorpea hakemaan bokserit.
Salokorpi etsii studion nurkista Calvin Kleinin oliivinvihreät pöksyt, istuutuu matolle ja alkaa tunkea alushousuja sähkökitaran kielien ja tallan väliin.
Aksel Kankaanranta istuu sohvalla ja kirjoittaa puhelimellaan sanoja biisiin. Salokorpi auttaa ideoinnissa:
”Vähän Born To Runia, sellaista tarinallisuutta – että se lähtee umpikujasta ja kasvaa sitten sieltä pois.”
Nummelin laittaa nauhan pyörimään, ja Salokorpi soittaa kalsarikitarastaan biisin teemariffiä.
”Just hyvä!” Nummelin huutaa koneelta biisin päälle. Kankaanranta hymyilee.
Olemme Helsingissä tuottaja ja biisintekijä Alpo Nummelinin studiolla. Tekeillä on Aksel Kankaanrannan debyyttialbumi.
Voisi sanoa, että viimeinkin – kaiken järjen mukaan Kankaanrannan olisi pitänyt julkaista albumi jo vuosia sitten. Sellainen cv hänellä nimittäin on:
Voice of Finland -kilpailun kakkossija vuodelta 2017.
Vuoden striimatuin biisi -Emma ja Vuoden biisi -Emma vuodelta 2019. Palkinnot tulivat Pyhimyksen Jättiläinen-biisistä, jossa Kankaanranta lauloi.
UMK-voitto vuonna 2020, kiinnitys Warner-levy-yhtiön Etenee-nimiselle alamerkille samana vuonna ja UMK-finaalipaikka vuonna 2021.
Kankaanranta on ollut Suomen suurimpien tv-ohjelmien, musiikkigaalojen ja levy-yhtiöiden A-luokkaa kahdeksan vuoden ajan. Miten on mahdollista, että tällaista tähtipölyä kerännyt artisti ei ole koskaan julkaissut albumia?
Kun Aksel Kankaanranta oli lapsi, hän vihasi musiikkia ja etenkin laulua.
”Kun veli lauloi, vitutti. Teini-iässä en kuunnellut mitään muuta kuin eurobiittiä ja teknoa, sellaista musiikkia, missä ei lauleta”, Kankaanranta sanoo.
Pikkuhiljaa inho laantui, ja Kankaanranta tutustui viisi vuotta vanhemman siskonsa kuuntelemaan musiikkiin. Sieltä löytyi kitara- ja pianoindiebändejä: Cold Play, Keane, War on Drugs…
15-vuotiaana Kankaanranta tajusi osaavansa laulaa, ja pari vuotta myöhemmin isosisko ehdotti, että Kankaanranta osallistuisi Voice of Finland -laulukilpailuun. Miksi ei, Kankaanranta mietti. Aikaa hänellä oli, sillä hän oli lopettanut ICT-alan ammattikouluopinnot burn outin vuoksi.
Loppuun palamisessa osasyynä olivat hoitamaton ADHD ja se, että Kankaanrannalla on autismin muoto, jota aiemmin kutsuttiin Aspergeriksi. Esimerkiksi se, mikä sujuu sosiaalisissa tilanteissa tai töissä monilta luonnostaan, saattaa olla Kankaanrannalle kuormittavaa.
Voice of Finlandissa menestymistä neuroepätyypillisyys ei haitannut. Kankaanranta sijoittui kisassa toiseksi.
”Voice on jäänyt mieleen kuumeunen kaltaisena kokemuksena. Menin vaan, mihin käskettiin, ja tein, mitä käskettiin.”
Odotuksia Kankaanrannalla ei kisasta ollut.
”Ei mulla ole ollut oikeastaan mitään odotuksia mistään ikinä.”
Erään Voice-jakson kuvauksissa yleisössä oli Mikko ”Pyhimys” Kuoppala. Tämä bongasi Kankaanrannan poikkeuksellisen lauluäänen ja pyysi laulamaan kappaleelleen Jättiläinen. Kankaanranta ei edes tiennyt, kuka Pyhimys on.
”Mutta ajattelin, että miksikä ei. Menin studiolle ajatuksella, että katsotaan, mitä tapahtuu.”
Kahden tunnin session jälkeen laulut olivat valmiit. Sen jälkeen ei tapahtunut mitään. Kankaanranta vietti taas hiljaiseloa työttömänä kotisohvallaan ja lähetteli silloin tällöin työhakemuksia hanttihommiin. Eräänä päivänä hän kuuli radiosta räppibiisin, jonka kertosäe oli tuttu:
Yksinään me täällä ryömitään
Ei jäätävä tuuli laula meille, se laulaa lähteneille
Ympyrää kuin hyrrät pyöritään
Ja siinä kun mietin mitä mä teen
Ohhoh, Kankaanranta ajatteli. Se tuntui todella oudolta: että oma ääni soi radiossa, että ihmiset kuuntelivat sitä.
Alkoi tapahtua.
Isä soitti Kankaanrannalle ja sanoi, että tämän piti liittyä Gramexiin. Se oli hyvä neuvo, sillä Jättiläisestä tuli koko Suomen vuoden 2019 kuunnelluin biisi. Kankaanranta sai ensimmäisessä Gramex-tilityksessään 4 000 euroa.
”Mulla ei ole ikinä ollut niin paljon rahaa. Ihmettelin, mitä teen sillä kaikella.”
Alkoi festarikesä, ja Kankaanranta repäistiin yksiönsä sohvalta halki Suomen festivaalien kiertämään Pyhimyksen kanssa. Hän muistaa, kuinka seisoi Ruisrockin rantalavalla. Aurinko paistoi, meri kimmelsi ja yleisö lauloi mukana, kun Kankaanranta lauloi Jättiläistä.
Ohhoh, hän mietti taas.
Sitten kesä oli ohi, ja Kankaanranta palasi kotisohvalleen. Hän oli yhä työttömänä, mutta oli alkanut tehdä musiikkia. Yhden biisin Kankaanranta lähetti tuottaja Jukka Immoselle kysyäkseen, mitä sen miksaaminen vaatisi.
”Kyselin tyhmiä, kun en mistään mitään tajunnut.”
Meni pari viikkoa, ja Immonen palasi asiaan, mutta toisen biisin kanssa. Sen nimi oli Looking Back. Immonen kysyi, haluaisiko Kankaanranta osallistua sillä laululla Uuden Musiikin Kilpailuun.
Tämän vuoden UMK-kisa tavoitti 2,3 miljoonaa katsojaa. Sellaiseen valokeilaan Kankaanranta taas haettiin kotisohvalta.
Hän ravasi Tampereella hotellin ja Ylen studion väliä hirveällä tahdilla harjoituksissa. Välillä uni ei tullut, kun jännitti, ja adrenaliini kohisi kropassa. Ennen UMK:n kenraaliharjoituksia Kankaanranta nukkui muutaman tunnin studion sivuhuoneen sohvalla. Hän heräsi lyhyen unen jälkeen ja ihmetteli hetken, missä on. Sitten hän muisti: kohta koko Suomi katsoisi, kun hän laulaa.
”Mietin, että lauletaan nyt sitten.”
Kankaanranta voitti kisan. Nyt hänet vietäisiin Rotterdamiin Euroviisuihin. Yleisö satakertaistuisi kahdesta miljoonasta kahteensataan miljoonaan.
”Oli tosi, tosi epätodellinen olo.”
Sitten tuli korona, ja Euroviisut peruttiin. Se harmitti Kankaanrantaa, mutta lohdutuspalkintona hän pääsi seuraavana vuonna katsomaan kisoja, kun Blind Channelin jäsenet kutsuivat hänet paikan päälle. Kankaanranta oli tutustunut heihin vuoden 2021 UMK-kisassa, jossa hän oli finalistina.
Summataanpa:
Kankaanranta oli jättimäisten kisojen voittaja ja radiohittiartisti, jonka koko Suomi tunsi ja joka oli työskennellyt Suomen ykkössäveltäjien, artistien ja tuottajien kanssa. Hän oli poikkeuksellisen lahjakas laulaja.
Menestys näytti väistämättömältä. Kankaanranta tekisi levyn, ja hänestä tulisi suurimpien festivaalien päälavojen vakioesiintyjä. Joidenkin vuosien päästä saattaisi olla aika jo buukata stadionia.
Mutta asiat menivät toisin.
Kankaanrannasta ei ole julkaistu edes yhtään artikkelia mediassa sitten vuoden 2021 jälkeen. Hänen nimissään julkaistiin muutama hassu biisi, ja hän vieraili muutamalla toisen artistin biisillä.
Kaikkien tuntema, kaiken voittanut poikkeuslahjakkuus sai jäädä kotisohvalleen makoilemaan työttömyystuen varaan.
Mitä ihmettä tapahtui – tai jäi tapahtumatta?
Palataan helsinkiläiselle studiolle. Alpo Nummelin on siirtynyt koneen äärestä syntetisaattorille. Hän tapailee Pulpin Common People -biisin matalaa syntetisaattoririffiä.
”Jotain tällaista?”
Salokorpi siirtyy kitaroineen tutkimaan efektipedaalia (kalsarit on otettu tallan alta pois). Hakusessa on jotain Sonic Youthin tyylistä, säröistä feedback-soundia. Kun se löytyy, kenenkään ei tarvitse sanoa mitään – hymyt kertovat, että soundi on oikea.
Nummelin laittaa taas nauhan pyörimään, ja Salokorpi soittaa kitaraa. Sohvalla istuvan Kankaanrannan pää alkaa nyökätä rytmissä. Hän tapailee kirjoittamiaan lyriikoita biisin päälle.
Ilmassa väreilee vaikeasti sanallistettava energia. Sellainen, joka syntyy, kun kolmen musiikintekijän aivoista tulee hetkeksi parviäly, joka tajuaa, että nyt tämä toimii, että tässä on syntymässä jotain aivan saatanan hienoa.
Istutaan porukalla sohvalle ja puhutaan siitä, miksi Kankaanrannan debyyttiä äänitetään nyt eikä jo neljä vuotta sitten.
”Se touhu meni jotenkin sellaiseen limboon”, Kankaanranta sanoo.
Kun hän sai levytyssopimuksen vuonna 2020, hän oli mukana kymmenissä biisintekosessioissa. Kokeiltiin erilaisia musiikkityylejä, tehtiin suomeksi ja tehtiin englanniksi.
Kankaanrannalle piti löytää genre ja kohderyhmä. Pelkona on, että jos tuote – kirja, elokuva, artisti – on liian monisyinen ja rönsyilevä, asiakas ei hahmota, mistä siinä on kyse. Sitten se jää myymättä.
Tällä hetkellä laatikko, johon etenkin nuorempia artisteja mieluusti sovitellaan, on elektropopparin tai räppärin laatikko, sillä näille musiikkityyleille on kysyntää.
Kankaanranta ei sopinut sellaiseen laatikkoon. Hänen juurensa olivat isosiskon levyhyllyssä, indierockissa ja -popissa, jossa soivat kuulas piano ja heleät kitarat.
”Indie-estetiikkaa – sitä, mitä Aksel haluaa tehdä – ei nykyään kuulu oikein missään. Loistavia biisejä saatetaan levy-yhtiöissä sivuuttaa sen takia, että ne eivät ole oikeaa genreä, mikä on hirveän sääli”, Alpo Nummelin sanoo.
Tässä vaiheessa olisi helppoa haukkua suuria ja pahoja levy-yhtiösetiä ja -tätejä, jotka eivät välitä musiikista ja haluavat vain takoa rahaa, haluavat tunkea artistin kaupallisuuden ehdoilla lokeroon. Mutta ei se ole niin yksinkertaista, Kyösti Salokorpi sanoo.
”Ongelma ei ole henkilöissä, jotka käyttävät valtaa suomalaisessa musiikkibisneksessä. Myös ne usein parjatut major-yhtiöt on täynnä jengiä, jotka ihan oikeasti rakastavat hyvää musiikkia”, Salokorpi sanoo.
Ongelma on taloudellisissa lainalaisuuksissa.
”Jokaisen biisin pitäisi streamata 2 miljoonaa, tai se on huti. Painetta Warnerin kaltaisessa kansainvälisessä levy-yhtiössä tuloksen tekoon tulee myös ulkomailta paljon. Ymmärrän sen tosi hyvin”, Salokorpi sanoo.
Taloudelliset paineet saavat välttämään riskejä, ja riskien välttäminen typistää julkaistavan musiikin diversiteettiä. Työt kasaantuvat hyväksi havaituille hittituottajille, jotka tahkoavat tietyn tyylistä musiikkia.
Tällaisessa toimintaympäristössä on mahdollista, että tolkuttoman lahjakas UMK- ja Emma-voittaja Aksel Kankaanranta ei saa julkaistuksi levyä. Se ei ole pelkästään harmillista, se on suorastaan rikollista – heittää hukkaan sellaista lahjakkuutta.
Levy-yhtiössä kyllä yritettiin, Kankaanranta sanoo. Mutta kellään ei tuntunut olevan selkeää visiota.
”Tehtiin varmaan 50–60 biisiä, mutta ei niitä julkaistu. Eikä niistä oikein saanut palautetta, että mitä pitäisi tehdä. Tuntui, että kukaan ei oikein ottanut koppia mistään”, Kankaanranta sanoo.
Hän palasi kotisohvalleen, kunnes hänet taas haettiin sieltä pois, kun Suomeen perustettiin levy-yhtiö, jossa asiat haluttiin tehdä toisin.
Vuoden 2025 alussa musiikki- ja mediavaikuttaja Aki Roukala ja Soundi-lehden entinen päätoimittaja Mikko Meriläinen ilmoittivat, että ovat perustaneet Lördag-nimisen levy-yhtiön. Idea oli toimia monessa asiassa päinvastoin kuin monikansallisten levy-yhtiöiden Suomen-yksiköt.
Mikko Meriläinen kertoo, että Lördag täyttää aukkoa, joka on polarisoituneessa musiikkibisneksessä jäänyt vaille huomiota: suurien hittiartistien ja pikkuartistien välille oli revennyt kuilu.
”Me koettiin, että majoreiden ja pienten indieiden väliin tipahtaa merkittävä joukko taiteellisesti kunnianhimoisia ja kaupallisestikin toimivia artisteja. Sellaisia, joiden striimimäärät tai profiili muuten ei ihan istu majoreiden maailmaan, mutta jotka ansaitsevat tekemisensä tueksi hyvät resurssit”, Meriläinen kertoo.
Aksel Kankaanranta sai 2024 lopussa puhelun, jossa häntä pyydettiin Lördagille.
”Aki (Roukala) kyseli, että millaiset levylafkakuviot minulla on. Oli se yllättävää, olin taas, että ’häh’. Sitten se kysyi Kössiltä (Kyösti Salokorpi) ja Alpolta, että tekisikö ne minun kanssa levyn – olimme jo aiemmin tehneet yhdessä musaa, niin tunnettiin entuudestaan. Ja tässä sitä ollaan. Tähdätään, että ensi syksynä olisi levy valmis”, Kankaanranta sanoo.
Kaikille näille kolmelle Lördagin filosofia on syöttö lapaan, sillä Lördag panostaa yksittäisten hittien sijaan albumikokonaisuuksiin.
Albumiformaatti on taiteellisesti vapaampi kehys.
Jos vaikkapa Radiohead olisi joutunut OK Computer -levyä tehdessään operoimaan nykyajan hittipaineessa, Fitter, Happier -tyylistä biisiä ei olisi julkaistu. Jos Morrissey olisi Vauxhall And I -levyllä metsästänyt pelkästään hittejä, hän ei olisi tehnyt Lifeguard Sleeping, Girl Drowning -biisiä.
Ne eivät ole hittejä, mutta ne ovat silti hienoja ja tärkeitä biisejä.
Musiikki soi taas Nummelinin studiolla, ja voi että, miten hyvältä se kuulostaa – syntetisaattorimaton päällä juokseva postpunk-poljento, jota maustaa kuulas piano ja kitarariffiteema.
Biisi kuvaa epätoivoa tai pikemminkin sitä, miten se pikkuhiljaa väistyy, kun umpikujalta näyttänyt tilanne avautuu pikkuhiljaa. Siinä kuuluu Kankaanrannan levyn teema.
Kolmisen vuotta sitten Aksel Kankaanrannan hyvä ystävä teki itsemurhan. Kankaanranta on käsitellyt asiaa siitä lähtien. Menetystä, surua, kuolemaa, loppua – ja sitä, miten jatketaan eteenpäin. Sillä mitä enemmän biisejä Kankaanranta on Salokorven ja Nummelinin kanssa tehnyt, sitä enemmän on tuntunut, että biisit siirtyvät etäämmälle kuolemasta.
Ne jatkavat eteenpäin.
Kankaanrannan ystävä ei päässyt umpikujastaan ulos, mutta sen umpikujan käsittelyn kautta Kankaanranta on päässyt ulos omastaan. Hänen sekä Salokorven ja Nummelinin on vain pitänyt saada keskittyä olennaiseen – tällaista musiikkia ei kerta kaikkiaan synny kuristavassa hittipaineessa.
”Kun perustin tämän studion puolisentoista vuotta sitten, halusin, että täällä voi olla turvassa ja rauhassa. Keskittyä hyvän musiikin tekemiseen”, Alpo Nummelin sanoo.
Siihen, hyvän musiikin tekemiseen, tarvitaan aikaa, rauhaa ja vapautta. Ja oliivinvihreitä boksereita.