Stepa ajatteli pitkään, että pohjoisessa ei pärjää runoja kirjoittamalla.
Toisin kävi. Artistia kiitetään usein myönteisyydestä, mutta elämä on muutakin.
Sodankylän pääkatu Jäämerentie näyttää lähes samalta kuin silloin, kun Joni Stenberg, 37, eli rap-artisti Stepa pyöräili sitä pitkin kavereidensa kanssa kolmekymmentä vuotta sitten. Koulupäivä oli loppunut, matka läheiselle jalkapallokentälle lyhyt.
Ensimmäisen liikenneympyrän jälkeen vasemmalla oli silloinkin Vekkuli-lelukauppa ja toisella puolella urheiluvälineliike. Rooperante-ravintolasta tuli sittemmin pizzeria. Muuten tunnelma on pysynyt lähes ennallaan. On kiireetöntä, rauhallista. Muutaman sadan metrin päässä virtaa Kitinen.
– Täällä minä kasvoin ja tällainen jätkä tuli, Stepa sanoo ja katselee ympärilleen. Sen jälkeen hän kävelee läheiseen kahvilaan. On päivän ensimmäisten kahvikupillisten aika.
Stepan ensimmäiset muistot musiikista liittyvät neljännen luokan musiikkileikkeihin. Tällöin hän kehitteli ystäviensä kanssa erilaisia bändejä, hakkasi pahvilaatikoita rumpuina ja kirjoitti biisilistoja.
Kotona oli levyjä, mutta ei suurempaa kannustusta musiikkiin. Levyhyllystä Stepa valitsi usein Jope Ruonansuuta ja isäpuolen valikoimista Motörhediä. Äiti tykkäsi Movetronista. Ruonansuun lyriikat naurattivat historiasta ja liikunnasta tykännyttä Stepaa.
Ruonansuu riimitteli muun muassa huolettomasta elämästä.
– Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että Ruonansuun tekstit olivat ensikosketukseni räppiin.
Samaan aikaan radiokanavilla soi läpimurtoaan tekevien Ezkimon ja Fintelligensien kappaleita. Räpissä oli jotain, joka kiehtoi heti.
Aluksi innostus liittyi tyylikkäisiin vaatteisiin, kalliisiin autoihin ja suosioon. Pian mukaan tuli oivallus, kuinka genre salli sanoa monimutkaiset asiat napakasti ja tehokkaasti. Räpissä oli voimaa.
– Lisäksi minulla tuli aina hyvä mieli, kun kuuntelin musaa. Se oli yksinkertaisesti mahtavaa.
Yksi lapsuusvuosien muisto on erityisen kirkas. Tällöin kesälomamatka suuntautui mummon luokse Ouluun. Stepa istui auton takapenkillä kuusi vuotta nuoremman siskonsa kanssa.
Rovaniemen kohdalla radiosta tuli Kirkan Varrella virran ja sisarukset alkoivat laulaa. Äitiä nauratti. Sisarukset lauloivat kovempaa. Autossa raikasi. Tilanne saa yhä liikuttumaan.
– Muistan edelleen sen ilon ja riemun, jota silloin koin. Samalla ymmärsin, että siskoni ei ollut enää pieni. Siskoni on huippu. Ihailen häntä.
Yläkoulun ja lukion aikana musiikin tekeminen alkoi viedä yhä enemmän aikaa. Ruotsintunnit vaihtuivat lintsausmerkinnöistä huolimatta biittien tekemiseen. Kun ystävä muutti omaan asuntoon Sodankylän keskustaan, kaveriporukka sai treenipaikan.
– Meillä oli tekemisessämme armeijallinen kuri. Kun sovimme, että olemme paikalla aamulla seitsemältä, olimme ovella viittä vaille.
Kiitoksen saa useaan otteeseen Jouni Salminen. Hän oli kunnan etsivä nuorisotyöntekijä, joka näki nuorten palon. Niinpä Salminen avasi halukkaille ovet treenikämpälle lähes aina, päivästä ja kellonajasta riippumatta.
Tämä toimi. Nuoriin luotettiin, joten he olivat luottamuksen arvoisia. Syntyi musiikkia, uskoa omiin kykyihin, intoa tehdä.
– Jouni pelasti minut ja monet muut. Toivon, että Sodankylä palkitsee äijän jotenkin. Hänen merkityksensä on kiistaton, Stepa toteaa ja hörppää kahvia.
Lukioaikana kaveriporukka alkoi järjestää nuorisotilalla kerran kuussa Veikkolan diskoa. Esiintyjiä buukattiin omalta kylältä ja Ivalosta saakka.
Parikymmentä vuotta sitten myös Stepa päätti astua lavalle. Vaikka jännitys oli karmeaa ja vessakäyntejä ennen keikkaa useita, himo esiintymiseen kiilasi edelle.
Stepa ei muista, mitä esitti tai mistä räppäsi, mutta euforiaa, joka lavalta tarttui, hän ei ole unohtanut. Ennen tätä Stepa oli esittänyt riimejään vain muutamalle ystävälleen.
– Kun sain mikin käteeni, pyysin yleisöä nousemaan ja taputtamaan. He nousivat ja taputtivat. Hetki käänsi kaiken. Tajusin, että voin saada aikaan reaktion. Halusin lisää.
Ylipäänsä Stepa puhuu paljon pienten, myönteisten kohtaamisten voimasta. Siitä, mitä olisi tapahtunut, jos yleisö ei olisi lähtenyt mukaan tai Salminen antanut avaimia bänditilaan.
– Sain kokemuksia, jotka kannattelivat ja puskivat eteenpäin.
Lisäksi eräs tapahtumaketju sysäsi Stepaa muusikon tielle. Kun Stepa oli teini, hänellä oli vielä kaksi intohimoa, joiden välille aika jakautui. Jääkiekko ja musiikki. Murrosikä antoi kuitenkin odottaa eikä alkanut lähellekään samaan aikaan muiden kanssa. Nolotti.
– Kun yritin vetää kaukalossa lämäriä, kiekko liukui jäätä pitkin. Sille nauroivat kaikki. Oli pakko keksiä muuta, joten tartuin entistä hanakammin musaan.
Stepa kertoo, että alkoi vasta muutama vuosi sitten puhua kokemuksestaan avoimesti. Hän toimii näin, jotta joku, joka on samanlaisessa tilanteessa, saa voimaa.
– Et ole yksin.
Hiljalleen alkoi voimistua ajatus, että musiikkia voi tulla myös pohjoisesta. Tulenkantajat olivat nosteessa, Rollofunk soi nuoriso-ohjelma Jyrkissä saakka.
– Ennen ajattelin, että Lapissa ei pärjää runoja kirjoittamalla. Että täällä puhutaan kaivoksista. Tuntui epätodennäköiseltä, että muusikkous voisi toimia. Mutta niin vaan se toimi.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 2006 Stepa muutti Tornioon opiskelemaan nuorisotyötä. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen albumi MC. Rumban kriitikko antoi levylle viisi tähteä.
Levyn menestys takasi, että Stepan ei tarvinnut nostaa opintolainaa. Viikot kuluivat opiskellessa ja viikonloput keikoilla. Opinnot jatkuivat luokanopettajaopintoihin Oulun yliopistoon.
Ala tuntui luontevalta, bonussisarukset olivat opettaneet paljon. Sivuaineinaan Stepa luki erityispedagogiikkaa ja sosiologiaa.
– Olen aina digannut lapsista ja nuorista. Lisäksi ajattelin, että minulla on oltava b-suunnitelma, jonka varaan laskea, jos muusikkous ei onnistu.
Kaksi vuotta sitten Stepa oli julkaissut seitsemän albumia. Hän teki sijaiskeikkoja kouluissa ja työskenteli lastensuojelussa. Elämä oli tasaista ja tyyntä. Jotain kuitenkin puuttui.
Eräänä perjantaina Gettomasa tuli odottamaan keikkansa alkua Stepan olohuoneeseen Ouluun. Kaksikko katseli räppivideoita ja jutteli. Ennen lähtöään Gettomasa totesi Stepalle, että paasaat päivittäin nuorille, kuinka tärkeää on uskoa unelmiinsa ja toteuttaa niitä, mutta miten on omiesi laita.
Sanat kolahtivat.
– Gettomasa oli fanittanut meikää nuorempana ja toivoi, että tekisin taas enemmän musiikkia. Oli pakko ryhtyä tuumasta toimeen.
Seuraavana vuonna ilmestyi yhteislevy Eevil Stöön kanssa. Stepa sanoo myös Eevil Stöön olleen merkittävä tekijä siinä, että viimeisetkin lukot aukesivat.
– Kun aloimme kirjoittaa yhdessä, Eevil Stöö muistutti, että voimme tehdä minkälaista musaa vaan. Se vapautti.
Stepa miettii hetken kuin jatkaa. Hän sanoo, että pyrki aiemmin välttämään sitä, että musiikista tulisi kokopäivätyö ja ainoa tulonlähde.
– Pelkäsin, että tekemisestä katoaisi tällöin taika, mutta näin ei käynyt. Homma on yhä samanlaista kuin ensimmäisellä keikalla. Maagista.
Tällä hetkellä Stepa tekee kaksi–kolme keikkaa kuukaudessa. Tahti on täydellinen. Viime kesänä hän kiersi Eevil Stöön kanssa kaikki pyydetyt festarit, tänä vuonna on rauhallisempaa.
Se on hyvä.
– Olen nähnyt monia, jotka ovat unohtaneet, mistä nuorena syttyivät ja unelmoivat. En halua samaa. Keikkailu tuntuu edelleen ilolta, hauskanpidolta ja etuoikeudelta.
Stepa toteaa, että kieltäytyy keikkapyynnöistä, jotka eivät tunnu oikeilta. Vain yhtä kieltäytymistä hän harmittelee. Vuosia sitten häntä pyydettiin saman viikon aikana esiintymään moottoripyöräkerhon juhliin ja seurakuntaan.
Hän sanoi kummallekin tarjoukselle ei.
– Olen manaillut tätä jälkeenpäin. Olisi ehdottomasti pitänyt mennä kumpaankin.
Musiikillisista haaveista Stepa toteaa, että ei juuri unelmoi. Asiat soljuvat ajallaan. Uransa alussa Stepa toivoi, että olisi hienoa tehdä levy ja musiikkivideo. Kumpikin on toteutunut.
Mutta kai on jotain, joka kutkuttaa?
– Olisi upeaa tehdä biisi, josta tulisi olo, että Mariska sopisi tähän. Tai yhteislevy Aren ja Krison kanssa. Vielä joskus teen bändin kanssa katusoittokeikan.
Artisti sanoo tehneensä musiikkia aina omalla tyylillään ja arvoilleen uskollisena. Tärkeän neuvon antoi toisen levyn aikoihin Asa.
– Asa sanoi, että lopulta vain Stepa tietää parhaiten, miltä Stepan pitää kuulostaa. Neuvo oli loistava. Ajattelin, että wau. Juuri näin. Olen kantanut tätä mukanani.
Stepa toteaa rahan ja musiikin olevan tällä hetkellä balanssissa.
– Kai minäkin voisin tehdä rahakkaampia biisejä, mutta näin nukun yöni hyvin. Ei pidä miettiä liikaa, mikä toimii ja kuka kuuntelee, vaan tehdä sydämestä.
Sinä keväänä viestejä tuli paljon. Stepa oli juuri julkaissut Henget-albuminsa ja varsinkin Oon 3 sai soittoja.
Yksi yhteydenotto jäi erityisesti mieleen. Se tuli nuorelta tytöltä. Kirjeessään tyttö kertoi, kuinka Stepan musiikki oli auttanut häntä vaikeiden aikojen yli. Sun musa on mulle kuin isoveli, hän kirjoitti.
Mieleen on painunut myös hetki, kun entinen huumeidenkäyttäjä tuli keikan jälkeen kättelemään ja sanoi, että kiitos, kun teet. Minä ja kaverini olemme saaneet sinusta voimaa.
– Eihän tuollaiseen voi todeta kuin kiitos. Kiitos, että annoit tämän palautteen.
Nykyään Stepa pyrkii vastaamaan jokaiselle, joka kysyy esimerkiksi mielipidettä biisistään sosiaalisessa mediassa.
– Se on jotain, jolle voin todellakin antaa aikaani.
Hetkiin kiteytyy, miksi Stepa haluaa luoda. Saadakseen kuulijoilleen paremman mielen. Saadakseen heidät uskaltamaan, liikuttumaan, oivaltamaan tai nauramaan. Rooli on tuttu lapsuudesta.
– En ollut koulussa paras tai luokassa suosituin. Se ei haitanut, sillä olin hassuttelija. Innostun yhä, kun saan muissa aikaan tunteen.
Ehkä tässä on syy, miksi Stepaa on usein tituleerattu maan myönteisimmäksi ja positiivisimmaksi räppäriksi. Kahvi jäähtyy, kun Stepa sanoo olevansa tittelistään ajoittain hämmentynyt.
– Ajattelin joskus tehneeni lauluja kivusta, surusta ja epävarmuudesta, mutta minua kiiteltiinkin myönteisyydestä.
Titteli ei sinällään haittaa. Kyse on ennemmin siitä, että näkisimme toisemme moninaisina. Emme vain yhden sapluunan läpi.
– Ja toisaalta: jos maailma on synkkä, miksi tekisin sinne enää yhtään synkkää biisiä? Niin myönteiseksi en kuitenkaan tunnustaudu, kun usein puhutaan.
Stepa sanoo nähneensä työssään nuorten kanssa paljon. Ensimmäisinä vuosina lastensuojelussa hän itki työpäiviensä jälkeen. Yksi läheisimmistä ystävistä, räppäri Edorf, kuoli syöpään yhdeksän vuotta sitten. Kokemukset muokkasivat.
– On jo melkoisesti, että olen täällä. Kädet, jalat ja pää toimivat. Se tekee kiitolliseksi.
Koulurakennus keskustan laitamilla on ränsistynyt. Se ei ole enää käytössä, vieressä kiiltää uusi. Täällä Stepa kävi yläkoulunsa ja kuunteli välitunneilla kavereidensa kanssa Wu-Tang Clania ja Ice Cubea. Uusi sukupolvi potkii sivummalla palloa.
Stepan muistot Sodankylästä ovat hyviä. Lapsuuden kesinä ovet olivat aina auki, joku valmis näkemään, ympärillä tilaa ja turvaa. Piirit olivat pienet.
Kun Stepa katselee vanhaa kouluaan, hän sanoo, että ei olisi halunnut kasvaa missään muualla. Yhä edelleen hän haaveilee, että muuttaa joskus takaisin. Tällä hetkellä se ei ole kuitenkaan ajankohtaista. Stepa jakaa aikansa Oulun, Tampereen ja Helsingin välillä.
– Järkevintä olisi asua Helsingissä, mutta en tahdo. Jos Suomi halutaan pitää elinvoimaisena ja toimivana, kaikki ei voi keskittyä pääkaupunkiseudulle. Ei musabisneksessäkään.
Koulun vieressä on pallokenttä. Stepa kävelee kentälle ja kaivaa laukustaan jalkapallon sekä kaiuttimen. Soittolistalla on Kasevaa. Stepa kuuluu oululaiseen FC Kaiutinsarja -puulaakijoukkueeseen, jonka jäsenet pelaavat ”alimmalla mahdollisella tasolla.”
Tärkeintä on pitää hauskaa.
– Jalkapallossa on jotain samaa kuin musiikissa. Se saa hymyilemään.
Hetken potkittuaan Stepa istuu kentän laidalle. Seuraavana päivänä on keikka Sodankylän Elokuvajuhlilla ja tänään tapaaminen vanhojen ystävien kanssa keskustassa. Vielä muutama kysymys.
Suututtaako ikinä?
– Sodat suututtavat ja se, jos ihminen, jolla on lahja, heittää sen menemään. Miksi niin moni luopuu jutusta, jota rakastaa eniten, kun tulee uraa tai ruuhkavuodet?
Totta kai hetkiä, kun on tehnyt mieli luovuttaa, on mahtunut Stepankin matkalle, mutta ei sellaista, että hän olisi tosissaan päättänyt lopettaa. Ei, vaikka hän muistaa uransa alkuajoilta keikan, jonka jälkeen hyppäsi Helsingistä Ouluun vievään junaan.
Matkan aikana nousi kuume, rahaa oli vitonen.
– Mietin, ostanko perillä ruokaa vai lääkettä. Vitutti. Massit olivat aina loppu eikä tulevasta tietoa. Valitsin silti jatkaa, koska tätä ei voi mitata rahassa tai menestyksessä.
Siksi Stepa miettii myös keikkapaikkoja. Yksi suosikeista on Tampereen Telakka. Kuulijoita ei mahdu paikalle niin paljon kuin muualle, mutta Telakalla on hyvä tunnelma ja rehti meininki. Se merkitsee.
Myös kohdatuilla ihmisillä on roolinsa. Heillä, jotka ovat tiukan hetken äärellä sanoneet, että älä luovuta. Usko unelmiisi.
Muutama vuosi sitten Oulun musiikkivideofestivaaleilla Li Andersson tuli kehumaan ja kiittämään Stepaa. Tämän jälkeen he istuivat samassa seurueessa. Koko illan Stepa mietti, kuinka kiittäisi takaisin. Sanoisi jotain, mutta ei jännitykseltään pystynyt.
– Kun kävelin sinä yönä kotiin, päätin, että nyt riittää. Ujous loppuu tähän.
Vaikka kohtaamiset, uudet ihmiset ja keikat jännittävät edelleen, hän menee silti niitä kohti avoimemmin kuin ennen. Kaulassa roikkuu pyöreä puukoru. Stepa osti sen paikalliselta käsityötaiteilijalta.
– Hän sanoi, että tämä tuo ympärille hyviä henkiä ja olentoja. Uskotaan siihen.
Ja luominen. Sitä ei voi lopettaa, koska sanottavaa on.
Seitsemän vuotta sitten Stepa kirjoitti yhden tärkeimmistä kappaleistaan. Sen nimi on Kaunista ja hyvää ja se päättyy seuraavasti:
Elämä on niin kaunista ja hyvää.
Tää elämä on niin kaunista ja hyvää.
Niin pinnallista, syvää, kirottua ja pyhää.
Se tekee niin pahaa, et se on pakko tehdä hyvää.
Elämä on niin kaunista ja hyvää.
Kiitos.
Päivän kahvit on juotu, on aika lähteä tapaamaan ystäviä. Kentällä lapsi potkaisee pallon maaliin.
