Suomessa jyrää tällä hetkellä death metalin kolmas aalto, jonka perinnetietoisimmat tekijät ovat vasta 20-vuotiaita.
GramexPress kysyi Cryptic Hatredilta, Azatothilta, Malformedilta ja Whisperiltä, miksi juuri death metalista tuli tällä vuosikymmenellä nuorisolaismetallin ykkösgenre.
Pääkaupunkiseudun harmaimmassa kolkassa, Espoon ja Vantaan rajalla, sijaitsee Juvanmalmin teollisuusalue. Kun on ensin ylittänyt Kehä III:sen ja hortoillut lukuisten autokorjaamoiden ja varaosaliikkeiden ohi, silmiin osuu jotain sinistä.
Se ei ole järvi; ollaan vielä viiden kilometrin päässä Bodominjärvestä, jonka murhamysteeri antoi 30 vuotta sitten nimen maailmankuululle espoolaiselle death metal -yhtyeelle.
Sinisen sävy tulee rahtikonteista, joita on ladottu päällekkäin kahteen kerrokseen. Niiden sisuksissa treenaa useita death metal -yhtyeitä, joiden nuorimmat jäsenet ovat 15-vuotiaita, ja vanhimmatkin vasta vähän päälle parikymppisiä.
Sisällä konteissa aika tuntuu pysähtyneen. Seinillä on Morbid Angelin ja Misfitsin julisteita, ja telineissä lojuu V-mallisia hevikitaroita sekä muita perinteisiä bändisoittimia.
Mikään ei oikeastaan viittaa siihen, että oltaisiin z-sukupolven bänditiloissa – ellei sellaiseksi sitten laske sitä, että pöydillä lojuu kaljapullojen sijaan energiajuomatölkkejä.
Näissä konteissa kuitenkin kytee suomalaisen metallimusiikin seuraava luku.
2020-luvun alkupuolella moni alaikäinen suomalaisteini alkoi yhtäkkiä soittaa ilkeää ja nopeaa death metalia, joka kuulosti yllättävän samanhenkiseltä kuin heidän isiensä sukupolven death metal.
Klaukkalassa syntyi Cryptic Hatred, Vantaalla Azatoth, Riihimäellä Gorekaust, Helsingissä Disguised Malignance, Malformed ja Whisper, Lahdessa Immerits ja Obscenum – ja niin edelleen.
Yksikään soittajista ei ollut syntynyt death metalin ensimmäisen aallon aikana 1980–1990-luvuilla. Silti kaikkia bändejä yhdisti perinnetietoinen, Morbid Angelin, Deiciden ja Cannibal Corpsen kaltaisilta klassikkoyhtyeiltä ammentava brutaalis-tekninen ilmaisu ja estetiikka.
Mikä ilmiön synnytti? Ainakaan ei yksinomaan isän tai isoveljen musiikkimaku.
”Faija ei todellakaan kuunnellut metallia. Musiikilliset vaikutteet eivät ole tulleet kotoa, vaan siitä, kun alettiin kuunnella basistimme Paulin kanssa kimpassa Morbid Angelia”, Malformedin kitaristi-laulaja Eetu Hyvönen, 20, sanoo.
Whisperin laulaja-kitaristi Tobias ”Stuba” Huczkowski, 20, sen sijaan kertoo saaneensa metalliherätyksen isältään. Haastattelua edeltävällä viikolla hän on käynyt tämän kanssa Kulttuuritalolla katsomassa yhdysvaltalaisen progemetallipioneerin Queensrÿchen keikkaa.
”Mun faija on suuri Iron Maidenin, Nuclear Assaultin ja TNT:n fani. Jossain vaiheessa aloin itsekin kiinnostua metallista ja pyytää faijalta levysuosituksia. Ensin löytyi thrashia, sitten grindia ja lopulta dödistä, josta olin heti, että tämä on se juttu”, Stuba kertoo.
Death metalin ensimmäinen aalto pyyhkäisi Suomen yli 1980–1990-lukujen taitteessa, kun thrash metal oli vesittynyt nössöksi radioheviksi ja hardcorepunk teki välikuolemaa.
Yhtäkkiä ympäri Suomen alkoi muodostua mätänevistä ruumiinosista ja jumalan hylkäämistä sieluista öriseviä rujoja flanellipaitayhtyeitä, jotka kyykistelivät hautausmailla kasvot hiuksilla peitettyinä. Ne erosivat ulkomaisista esikuvistaan esimerkiksi murjovalla raskaudellaan ja paikoin erikoisilla rytmeillään ja melodioillaan.
Death metalin suosiota Suomessa on joskus perusteltu maamme pimeydellä ja kylmyydellä. Se on paskapuhetta: Suomessa on puolet vuodesta normaalia valoisampaa, ja death metalin suurimmat klassikot on tehty aurinkoisessa Floridassa.
Oikeasti death metal -bändejä perustetaan, koska on innostuttu hyvistä death metal -levyistä. Tai koska koulun ruokatunnilla oli pahaa ruokaa, kuten klaukkalalaisella yläasteella vuonna 2018. Se ajoi ysiluokkalaiset ystävykset Eemil Lajoman ja Tatu Saveksen musiikkiluokkaan soittelemaan Slayeria ja muita silloisia suosikkejaan.
”Se oli niin hauskaa, että mentiin musaluokkaan aina uudestaan ja uudestaan”, Cryptic Hatredin laulaja-kitaristi Eemil, 21, kuvailee yhtyeensä syntyä. ”Kun oltiin löydetty mukaan samanhenkisiä kavereita, päätettiin keväällä 2019, että nyt meillä on bändi.”
Alusta asti oli selvää, että Cryptic Hatred soittaisi vanhan koulukunnan death metalia.
”Cannibal Corpse ja Deicide olivat meidän mielestä parhaita bändejä. Koska haluttiin kuulostaa hyvältä itsekin, alettiin tehdä sen tyylistä musaa.”
Cryptic Hatred soitti ensimmäisen keikkansa koronarajoitusten typistämässä Helsinki Deathfestissä elokuussa 2020. Moni asia meni pieleen: Ensinnäkin Tiivistämölle oli tuotu pöydät ja tuolit, joissa yleisö joutui istumaan koko keikan ajan. Toisekseen nuorta yhtyettä jännitti niin paljon, että jalat tärisivät. Kolmanneksi Tatulta lensi ensimmäisen biisin aikana rumpukapula kädestä, ja se vieri piinaavan kauas lavan taakse. Yhtye joutui aloittamaan keikan alusta.
Eteenpäin kuitenkin mentiin nopeasti. Kun Cryptic Hatred nousi samalle lavalle kaksi vuotta myöhemmin, se teki sen Tuska-festivaalilla monisatapäisen yleisön edessä.
2010-luvun puolivälissä vaikutti siltä, että suurin osa metalliin hurahtaneista nuorista halusi soittaa thrash- tai speed metalia. Genren vetureina toimivat helsinkiläinen Ranger ja jyväskyläläinen Lost Society, joiden vimmaiset keikat palauttivat varsilenkkarit ja farkkuliivit takaisin katukuvaan.
Mutta sitten thrash-hype laantui, ja moni nuori käänsi katseensa death metaliin.
”2020-luvun vaihteessa tapahtui jotain, ja nuoret rupesivat tykkäämään dödiksestä tosi paljon. Se on vaan kasvanut ja kasvanut. En osaa nimetä yhtäkään uutta thrash metal -bändiä tällä hetkellä. Kaikki on dödistä”, Cryptic Hatredin kitaristi Joonas Honkanen, 22, sanoo.
Azatothin ja Disguised Malignancen rumpali Juuso Hämäläinen, 19, arvelee death metal -buumin yhdeksi syyksi koronan synnyttämää painostavaa ilmapiiriä.
”Thrash metalissa pidetään enemmän hauskaa. Mutta sitten tuli korona, eikä päässyt enää ulos mihinkään. Tuli uusia pelottavia asioita ja negatiivisia ajatuksia. Death metalin kuunteleminen ja tekeminen antoivat helpon väylän ilmaista niitä aggressiivisiakin ajatuksia”, Juuso sanoo.
Mikäpä olisikaan ollut death metalimpi juttu kuin maailmanlaajuinen virus, joka tappoi miljoonia ihmisiä, ravisteli yhteiskuntia ja kylvi ympärilleen pelkoa ja ahdistusta.
Death metalin kiinnostavuutta nuorten silmissä on lisännyt myös genren elinvoimaisuus ja tyylillinen monimuotoisuus. Se sai ainakin Whisperin Stuban vaihtamaan thrashin deathiin pari vuotta sitten.
”Mulla oli aiemmin rässibändi, joka ei oikein saanut tulta alleen”, Stuba sanoo. ”Kun se särkyi ja kuulin, että kaksi kaveriani oli perustamassa dödis-bändiä, halusin heti mukaan.”
Uusi musiikkityyli innosti niin paljon, että Whisper alkoi äänittää ensimmäistä demoaan jo ensimmäisissä treeneissä. Treenipaikkana toimi entisen kitaristin äidin asunto, ja demo äänitettiin Macin Garageband-ohjelmalla.
Z-sukupolven death metalista kirjoitetuissa jutuissa korostuu boomer-kirjoittajien liikuttunut kyynelehtiminen siitä, miten ihanaa on, kun nuoriso soittaa taas kunnon metallia. Ilmiössä on kuitenkin kyse muustakin kuin vanhan uudelleen lämmittelystä.
Whisperin soitossa kuuluvat 2010-luvulla perustetun yhdysvaltalaisen Blood Incantationin progressiiviset ja kosmiset sävyt. Cryptic Hatredin uusimmalta Internal Torment (2024) -levyltä löytyy moderneja tuotantoratkaisuja bass dropeista äänitehosteisiin ja kirkkaampaan soundiin. Azatothin soundissa on vaikutteita black metalista, ja Malformed on liukunut alkuaikojen Cannibal Corpse -paahdostaan koukukkaampaan suuntaan.
Kaikki yhtyeet vannovat death metalin vanhakantaisen estetiikan nimeen: levynkansien on oltava tietynlaisia, hiusten on oltava pitkät, ja lavalla on oltava tummat vaatteet. Mutta se ei tarkoita, etteikö osa soittajista haluaisi pukeutua myös oman aikansa ja tyylinsä mukaisesti.
Cryptic Hatredille on jopa vittuiltu aiheesta: sen jäsenten on sanottu näyttävän räppäreiltä.
”Se on ollut meille vähän outo juttu, että minkä takia jengiä kiinnostaa meidän vaatteet niin paljon”, Eemil ihmettelee. ”Itse näen rikkautena, että näytetään miltä halutaan, ja soitetaan silti tällaista musaa. Meille on kuitenkin tärkeintä musa.”
Uuden sukupolven death metalia leimaa myös valveutuneisuus, joka on osittain perua englantilaisista death metal- ja grindcore-kuvioista, mutta myös tämän päivän woke-kulttuurista: keikoilla noudatetaan turvallisen tilan periaatteita, ja esimerkiksi äärioikeistolaisuuteen suhtaudutaan vakavasti.
”Nuorempien kautta tulee tosi vahva message äärioikeiston urpoilua vastaan”, Malformedin Eetu vahvistaa.
Osa nuorista bändeistä on soittanut tukikonserteissa esimerkiksi Ukrainan sotaa vastaan. Keikkoja on soitettu myös anarkisti-squatti Makamikissa, joka paloi Helsingin Kumpulassa kaksi vuotta sitten.
Osa bändeistä tuo aatteitaan esiin myös lyriikoissa: Whisper on coveroinut jokaisella keikallaan anarkopunkbändi Doomin kappaleen Nazi Die, ja yhtyeen Gravemind-ep:ltä (2024) löytyy lihansyönnin epäeettisyyttä käsittelevä kappale Redisembowelment.
”Se on ehkä vähän tekopyhää, koska syömme kaikki vielä toistaiseksi lihaa. Mutta se on juttu, jota aina välillä pohtii, tietenkin. Tekstit ovat mulle tosi tärkeitä, ja olen yrittänyt käsitellä niissä muutakin kuin zombie- ja gore-osastoa”, Stuba sanoo.
Hän sanoo olevansa tyytyväinen siihen, että death metal -keikoilla käy nykyään muitakin kuin stereotyyppisintä metalliväkeä.
”Jengi ei ole enää pelkästään hikisiä hevipappoja.”
Nuorisolais-dödis-skenen elinvoimaisuuden ja yhteisöllisyyden näkee selvimmin Juvanmalmilla.
Teollisuusalueen sinisissä konteissa treenaa useita death metal -bändejä, joiden määrä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Viimeisimpänä tulokkaana ”Juvikselle” muutti Malevolent Shrine, jonka riveistä löytyy genrelle harvinaisesti naispuolinen lead-kitaristi. Nykyaikaa sekin.
”Tänne on muuttanut ihan sikana kaikkia nuoria bändejä, ja tästä on tullut kunnon death metal -keskus”, Azatothin basisti-laulaja Joel Das, 18, sanoo. ”Oliko täällä Cryptic Hatredin lisäksi yhtäkään dödis-bändiä silloin, kun me muutettiin tänne? Ei.”
Jos Juviksella haluaa äänittää demon tai ep:n, voi vaan kävellä yläkerran konttiin, jossa Azatothin ja Disguised Malignancen Juuso pyörittää pienen budjetin äänitysstudiota. Kontissa on äänitetty Juuson omien bändien lisäksi esimerkiksi Whisperin, Gorekaustin ja Obscenumin levyjä.
Kesäisin Juviksen sisäpihalla järjestetään Konttifestiä, josta muodostui aivan vahingossa nuorten death metal -harrastajien tee se itse -festari.
Ensimmäisen Konttifest pidettiin vuonna 2021, kun Juuso ja Eemil halusivat järjestää edes jotain säpinää koronakesän keskelle. Taustalla oli myös Juuson halu päästä soittamaan kunnon keikka Azatothin kanssa, sillä bändin ensiesiintyminen oli mennyt vituiksi livestriimikeikalla Helsinki Deathfestissä.
Asiaa ei kauaa jahkailtu. Treenisyhteisö kääri hihansa, levitti tietoa tapahtumasta eri sosiaalisen median kanaviin, ja roudasi rummut, vahvistimet ja välttävän pa:n konteista alas asvaltille. Lavaa ei ollut, ja soundit olivat surkeat, mutta se ei menoa haitannut.
”Muistan kun tulin tänne, ja näin, että koko piha oli aivan täynnä jengiä, suurin osa nuoria, ja kaikilla oli hyvä meininki”, Joonas muistelee. ”Siinä oli sellaista fiilistä, että nyt jotain tapahtuu. En ollut ikinä ennen nähnyt mitään vastaavaa.”
Death metalin lisääntyneestä suosiosta huolimatta genre on yhä nuorison keskuudessa marginaalinen – aivan kuten sen kuuluukin olla.
Omnicom Media Groupin johtava tutkija Kari Tervonen on tutkinut aihetta. Hän laatii joka vuosi raportin suomalaisten musiikinkuuntelusta Teoston ja Musiikkituottajien kanssa.
Tervonen vahvistaa, että vuonna 2024 vain noin 10 prosenttia 13–18-vuotiaista ilmoitti fanittavansa metallia, ja 17 prosenttia ilmoitti kuuntelevansa sitä mielellään. 19–25-vuotiaden ikäryhmässä vastaavat luvut olivat 19 prosenttia ja 17 prosenttia.
Vuoteen 2015 verrattuna metalli on menettänyt jopa kolmanneksen fanimääristään. Tilannetta selittää osaltaan uusien isojen nimien puute.
”Kun katsoo alle kaksikymppisiä, Metallica on eniten fanitettu nimi. Vanhan katalogimusiikin kuuntelun osuus on metalligenressä ylivoimaisesti suurin, kun taas muissa genreissä suosituimmat nimet ovat nykyartisteja”, Tervonen kertoo puhelimitse.
Asetelma ei tarkoita, etteikö metalli olisi valtavan elävä genre, joka synnyttää jatkuvasti uusia nimiä. Metallista on vain tullut entistä enemmän tosiharrastajien laji.
Metallin sijaan nykynuoria kiinnostavat räp ja pop. Räppiä kertoi viime vuonna fanittavansa miltei kolmannes 13–25-vuotiaista. Myös popin suosio kasvoi etenkin 19–25-vuotiaiden parissa.
Cryptic Hatredin, Azatothin, Malformedin ja Whisperin jäsenet tunnistavat raportin havainnot. He kertovat olleensa koulussa melko yksin death metal -fanituksensa kanssa, mutta toisaalta se ei haitannut: luokkakaverit eivät jaelleet kyseenalaistavia katseita, eikä kaveriporukoissa ollut ongelma kuunnella sekaisin erilaisia tyylejä.
Se sopii z-sukupolven profiiliin. Musiikki ei ole enää yhtä vahvasti identiteetin tai erottautumisen väline, vaan sitä kulutetaan rennommin, viihdehakuisemmin, funktionaalisemmin ja itsenäisemmin. Toisaalta intohimoharrastajiakin löytyy yhä.
”Etenkin marginaalisemman musiikin, kuten metallin tai jazzin fanit ovat ihan yhtä pöhköjä kuin aikaisemminkin”, Tervonen huomauttaa.
Kun Cryptic Hatred, Azatoth, Malformed ja Whisper aloittivat keikkailun, suurin osa niiden jäsenistä oli vielä alaikäisiä.
Vaihtoehdot keikkapaikoiksi olivat käytännössä nuorisotalot, Oranssi ja punk-keikkoihin painottuva Rauhanasema. Nosturi purettiin asuinrakentamisen tieltä syksyllä 2019, eikä pääkaupunkiseudulle ole sen jälkeen ilmaantunut muita ikärajattomia keikkapaikkoja.
”Mielestäni tuo on aika iso ongelma”, Joonas sanoo. ”On joitain yksittäisiä keikkoja, jotka on sallittuja myös alaikäisille, mutta lähinnä vaihtoehtoina ovat isot keikat, tyyliin Metallica Jäähallilla, tai nuokkarit, tai hyvällä tsägällä joku kaikenikäisille sallittu keikka Tiivistämöllä. Ja tietysti Oranssi.”
Oranssin korostuneesta asemasta nuorison keikkapaikkana kertoo se, että siellä on järjestetty viimeisen puolentoista vuoden aikana noin 35 death metal -keikkaa.
Vuosittaista death metal -festivaalia järjestävä Helsinki Deathfest on puolestaan yrittänyt tilkitä ikärajattomien keikkojen aukkoa järjestämällä Suvilahden Tiivistämöllä All Ager Rager -tapahtumaa. Keväisin järjestettävä tapahtuma on Juuson mukaan paras asia, joka nuoremman polven death metal -skenelle on tapahtunut.
”Nuorisokeikat tuppaa ylipäätään olemaan tosi rajuja”, Eemil jatkaa. ”Yleisö liikkuu koko ajan, eikä ole sellaista, että seistään bisset kädessä takana ja nyökytellään vähän päätä. Tai on sellaistakin, mutta pääsääntöisesti jengi on aika fanaattista, ja pitti pyöri jokaisella keikalla.”
Hän muistelee soittaneensa alaikäisenä myös Loosessa ja Lepakkomiehessä. Keikoilla oli kuitenkin pidettävä ranneketta, joka esti alkoholin myynnin, ja esiintymisen jälkeen oli lähdettävä heti pois.
Azatoth ratkaisi ongelman toisella tavalla. Sen jäsenet eivät koskaan kertoneet keikkajärjestäjille olevansa alaikäisiä.
Death metalin ensimmäisen aallon aikana yhtyeet joutuivat monistamaan demojaan kaseteille, laittamaan ne liimalla päällystetyin postimerkein varustettuihin kuoriin ja postittamaan tape trading -kavereilleen. Tänä päivänä kuka tahansa voi saada musiikkinsa koko maailman kuultavaksi yhdellä hiiren klikkauksella. Tarvitsevatko nuoret death metal -yhtyeet siis levy-yhtiötä mihinkään?
”Mun mielestä lafkojen pr-työ on arvokasta”, Joonas aloittaa. ”Jos julkaisee levyn aloittelevana bändinä, on tosi vaikea päästä esiin. Tukikoneisto voi auttaa levittämään sanaa. Byrokratiaa tulee lisää, mutta jos lafka on hyvä, sillä ei ole liikaa bändejä ja sitä oikeasti kiinnostaa mun bändi, se voi olla ihan wörtti.”
”Ja kyllä se tietyllä tavalla helpottaa, jos on vastuussa vain musasta”, Eetu jatkaa. ”Meidän tapauksessa lafka on hoitanut myös fyysiset painokset, joten siitä ei ole koitunut meille kuluja.”
Kaikki soittajat pitävät diginatiiviudestaan huolimatta tärkeänä sitä, että heidän musiikkinsa julkaistaan suoratoistopalveluiden lisäksi fyysisissä formaateissa.
”On siinä aidompi meininki kuunnella vinyyleitä. Se tuntuu enemmän musiikin kuuntelulta, kun taas Spotifyn soittolistojen plärääminen on vähän sellaista musiikin kuluttamista”, Eetu sanoo.
Kaikki juttuun haastatellut yhtyeet ovat tähän mennessä julkaisseet muutamia demoja ja ep:itä. Cryptic Hatred on porukasta pisimmällä: se on julkaissut kaksi pitkäsoittoa, joista viimeisin tuli ulos italialaisen Time to Kill Recordsin kautta.
Sopimukseen päästiin, kun death metal -henkistä levykauppaa ja levy-yhtiötä Helsingissä pyörittänyt ja Cryptic Hatredin ensimmäisen levyn julkaissut yhdysvaltalainen Jason Nerherton vinkkasi bändille yhtiöstä. Time to Kill piti kuulemastaan, ja tarjosi Cryptic Hatredille yhden levyn mittaista lisenssidiiliä.
Malformedin tuoreimman The Gathering of Souls -ep:n (2023) julkaisi puolestaan tanskalainen Extremely Rotten Productions.
Whisper on vielä niin varhaisessa vaiheessa uraansa, ettei se ole ehtinyt miettiä levy-yhtiöasioita. Azatoth on sekin toistaiseksi omakustanneyhtye, jos mukaan ei lasketa Cryptic Hatredin kanssa tehtyä splittikasettia Obnoxious Path of Reincarnation (2023), jonka julkaisi riihimäkeläisten Gorekaust-nuorukaisten pyörittämä Täh!-pienlevymerkki.
”Jos pärjää independentinä, se on toki parempi, koska silloin pystyy vaikuttamaan asioihin enemmän. Esimerkiksi räppiskenessä kaikki kovimmat artistit ovat tällä hetkellä independent”, Juuso sanoo. ”Mutta oli lafka tai ei, musiikin pitää olla sellaista, ettei se sekoitu massaan. Muuten sitä ei pelasta mikään.”
