Tänä vuonna Gramexin ja Teoston AV Musicin Vuoden musiikkioivallus -palkinnon kärkiteokset hyödynsivät musiikkia sen täydessä kirjossaan.
Vuoden musiikkioivallus -kilpailuun ehdolla olleista vajaasta paristakymmenestä teoksesta tuomaristo valitsi varsinaiseen kilpailuun kaksi fiktioelokuvaa sekä yhden pitkän dokumentin ja tv-dokumenttisarjan.
– Valinnoissa korostuivat rajoja rikkovat aiheet sekä alati kehittynyt osaaminen. Musiikkiin panostetaan ja se on uskallettu tuoda kerronnan ja merkitysten keskiöön niin, että se nostaa kokonaisuuden uudelle tasolle, luonnehtii raadin puheenjohtaja, elokuvakriitikko Kalle Kinnunen.
Kilpailun voittanut Lähiöbotox: African Metal Tour on dokumenttisarja, jolla tavoitellaan musiikin ystävien lisäksi katsojia, jotka ovat kiinnostuneita eri kulttuureista sekä ihmisten elämäntarinoista. Yle Areenaan julkaistun kuusiosaisen tv-dokumentin teemoja ovat veljeys ja musiikin yhdistävä voima.
Dokumentin päähenkilö Luyeye Konssi eli Viki – joka tunnetaan myös taiteilijanimellä Seksikäs-Suklaa – lähti pikkupoikana pakoon Angolan veristä sisällissotaa, ja palaa dokumentissa sinne ensi kertaa takaisin etsimään sukulaisiaan ja juuriaan.
Viki palaa sinne myös keikkaillakseen bändinsä kanssa. Suomessa Vikistä ja bänditoveri Hanad Hassanista on nimittäin tässä välissä tullut itähelsinkiläisen rapmetalliyhtye Lähiöbotoxin solisteja.
African Metal Tour on paljon muutakin, mutta se on väistämättä myös omintakeinen bändidokumentti.
Ohjaaja Oona Tuukkanen kertoo, että musiikki oli mukana tärkeänä elementtinä käsikirjoitusvaiheesta asti.
– Toiveeni oli, että musiikkia annosteltaisiin reilulla kädellä, koska olin ajatellut käyttää biisien suomenkielisiä tekstejä yhtenä kertojanäänenä.
Jokaiselle jaksolle määriteltiinkin etukäteen Lähiöbotoxin tuotannosta sopiva ”tunnaribiisi” joka resonoisi jakson teemaan. Biisit jouduttiin kuitenkin arpomaan matkan edetessä uusiksi, koska asiat eivät tietenkään sujuneet Angolassa niin kuin oli oletettu.
Joka tapauksessa Lähiöbotoxin musiikki soi sarjassa niin äänitteeltä kuin livenä. Toisinaan biisi korostaa tiettyjä kohtauksia kirjaimellisesti, joskus musiikin yhteys kuvaan on viitteellisempi.
– Jotta sarjassa kuultaisiin muutakin kuin suomenkielistä huutoheviä, halusin dokumenttiin paikallista livemusiikkia. Näin päästiin kertomaan myös siitä, että Viki tulee musikaalisesta suvusta. Syntyi hurjaa kontrastia, kun suvun perinnemusiikissa laulettiin jumalista, piruista, demoneista ja muusta voodoo-meiningistä, joista Viki elää hyvin kaukana.
Tuukkanen halusi nostaa esiin myös nuorten afrikkalaisten musiikkia, joten perinteisen afrobeatin rinnalle on annosteltu angolalaista metallia ja räppiä.
Lopulliset musiikkivalinnat lyötiin lukkoon vasta kotimaassa Aleksi Salmisen leikkauspöydän ääressä, kun keskeisimmät tarinalinjat olivat tiedossa. Kuvan ja musiikin liitto oli niin vahva, että monesti musiikki lähti ohjailemaan editointia, kun kuvia rytmitettiin biisin tahtiin tai ainakin musiikin tunnelmaa mukaillen. Toisin sanoen musiikki saattoi joskus alkaa sanella kuvasisältöjen valintaa.
– Tiettyä kohtausta saatettiin esimerkiksi pidentää siihen ehdolla olleen musiikin innostamana. Eli nyt ei todellakaan toimittu niin kuin joissain tapauksissa kuulee toimittavan, että leikataan kuvat valmiiksi ja lopuksi lätkitään musat päälle, Tuukkanen hymähtää.
Ohjaaja pitää itsekin African Metal Touria oikein onnistuneena, ja veikkailee kovan luokan tuotantoryhmänsä lisäksi syyksi sitä, että dokumentti tapahtuu poikkeuksellisissa lokaatioissa, joihin ei normaalisti kenelläkään pitäisi olla mitään asiaa.
Dokumenttisarjassa haluttiin tuoda esiin myös Vikin ja bändiläisten omaa näkökulmaa.
– Tuotantoryhmämme kuvaaman materiaalin väliin leikattiin päiväkirjakameroita eli ”oma-cam”-osuuksia, joissa tyypit puhuvat vapaasti, ilman että kukaan kysyy heiltä mitään tai johdattelee mihinkään suuntaan.
Lisäksi bändin jokaisen jäsenen kanssa tehtiin laaja runkohaastattelu, josta on sijoiteltu osia pitkin jaksoja. Näiden ”puhuvien päiden” alla saatettiin käyttää ambientia katalogimusiikkia, mistä syntyi vastavoimaa lokaatiossa kuvattujen kohtauksien metallimätölle.
– Onneksi minulla on ennestään reality-taustaa tv-maailmasta, Tuukkanen sanoo. –Tässäkin oli hyväksyttävä se, että käsikirjoitukset eivät toteudu. Lähinnä kysymys olikin jaksojen teemoittamisesta ja kuvausten aikatauluttamisesta, koska molempia tarvitaan tuotannon takia. Tuukkanen kutsuu työvaihetta ”valistuneeksi arvailuksi”. Sen jälkeen se, miten dokumentti etenee on pitkälti sattumien varassa.
– Asioita tapahtuu – ja kun tapahtuu niin sitten pitää vain yrittää ehtiä purra niihin kiinni!
Vuoden musiikkioivallus -kilpailuun valittu vuoden kotimainen suurelokuva Myrskyluodon Maija on kirjailija Anni Blomqvistin Myrskyluoto-saagaan perustuva saaristokuvaus, joka kertoo ankarasta elämästä Ahvenanmaalla 1800-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun.
Näkökulmahenkilö on Amanda Janssonin esittämä Maija, joka naitetaan syrjäiselle luodolle. Itsepäinen Maija ei murru maailman langettamien haasteiden painosta vaan päättää selviytyä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Tiina Lymin elokuva kantaa jo nimessään ikonista, olemassa olevaa sävellystä. Lasse Mårtensonin unohtumaton sävelmä tarjoillaan uutena sovituksena kolmetuntisen elokuvaeepoksen lopputekstien alla ikään kuin palkinnoksi katsojille. Siihen saakka elokuvan ääniraidalla on soinut Lauri Porran säveltämä musiikki, jonka toteuttaa Sinfonia Lahden täysi kokoonpano Dalia Stasevskan johdolla.
Myrskyluodon Maijan kaltaisen, monille pyhän teoksen kohdalla panokset olivat kovat musiikkivalinnoissakin, mutta ne onnistuttiin lunastamaan monimuotoisella, korkeatasoisella ja kokonaan kotimaisin voimin toteutetulla tilausmusiikilla. Moinen on tämän päivän budjeteilla suomalaisessa elokuvassa harvinaista herkkua.
Porran score on elokuvan musiikillinen selkäranka ja enemmänkin, sillä elokuvassa ei muuta musiikkia olekaan – lukuun ottamatta muutamaa kohtausta, joissa kuullaan kansanmusiikkia tai virsiä pelimanniryhmän soittamana ja pääosan esittäjän laulamana. Valmista äänite- tai katalogimusiikkia elokuvaan ei päätynyt sekuntiakaan.
Tammikuussa valkokankaille kautta maan tulleen elokuvan kohtauksien lopullisia musiikkivalintoja olivat tekemässä ohjaajan ja säveltäjän ohessa elokuvan äänisuunnittelija Kirka Sainio sekä leikkaaja Joona Louhivuori.
Lymi paljastaa, että musiikki kulki kuitenkin väkevästi matkassa jo käsikirjoitusvaiheessa.
– Harmi etten ole ammattimuusikko, sillä musiikilla on niin merkittävä paikka sydämessäni ja tärkeä rooli elokuvissani. Itse asiassa ”kuulen” etukäteen elokuvaani yhtä paljon kuin näen, ja kävin keskenäni monenlaista mietintää, kun kuuntelin päässäni soivia vaihtoehtoja.
Kun käsikirjoitus alkoi valmistua oli vaihtoehtojen seasta valjennut, että iso elokuva tarvitsee suurta ja perinteistä, klassiseen kallistuvaa musiikkia.
– Paljon jousia ja pianoa – ei kilinöitä, hälyjä ja pauketta, sillä en arvosta kikkailua kikkailun vuoksi. Jos elokuva kertoo rakkaudesta, kuolemasta ja muista isoista asioista, ei noussut tarvetta rikkoa tunnelmia särökitaralla. Jos tarina ei tarjoa vahvaa väitettä miksi niin pitäisi tehdä, en näe syytä paeta musiikin kauneutta.
Porra toimitti kuvanleikkaukseen ohjaajalle ja leikkaaja Joona Louhivuorelle niin hyvät demot, että lopulliset musiikkipaikat pystyttiin koko lailla niiden viitoittamana sijoittamaan kohdilleen. Valmiin kuuloiset demot herättivät virikkeitä myös leikkauspöydän ääressä. Kuvien mittoja saatettiin alkaa sovittaa musiikkiin.
– Oli mahtava tapa leikata kohtauksia musaan tukeutuen: ”Hei, tässä voisikin olla pidempi kuva, koska biisi alla menee noin…” Ihmisillä ei ole aavistusta, kuinka sekunteja ja niiden osia saatetaan tuossa vaiheessa hinkata, Lymi hymähtää.
Valintojen pohjalta Porra teetti lopulliset nuotit, jotka soitatettiin Sinfonia Lahdella. Joskus hän vaati saada kirjoittaa johonkin kohtaan ”uuden, vielä paremman biisin.”
Kaikkiaan Lymi uskoo prosessin kivuttomuuden johtuneen siitä, että elokuvasta oli tullut säveltäjälle yhtä tärkeä ja rakas projekti kuin ohjaajalle itselleen.
– Lauri otti Maijan sydämen asiakseen ja ymmärsi tarinan sisällön, hän sävelsi musiikkinsa tämän elokuvan osaksi! Scoren hienous on sen eheydessä, se kulkee koko ajan linjassa, yhden näkemyksen läpi alusta loppuun. Sillisalaattikin voi olla joskus maukasta, mutta ei tässä tapauksessa, varsinkaan kun tyylilajinamme oli realismi.
Lymin mielestä scoressa onnistuttiin väistämään hollywoodilaisen sokerisuuden ja pateettisuuden vaara, joka vaani aina, kun aletaan paahtaa perinteisellä sinfoniakattauksella.
– Maijan musiikissa soi päähahmon sisin, musa kuljettaa tarinaa ja kuvailee miltä maailma yhden pienen naisen silmin näyttää ja miltä hänestä tuntuu.
– Jos patarummun taajuudet söivät dialogia jouduttiin raivamaan musiikkiin taukoa. Vastaavasti joskus laitettiin johonkin soittoa tahdin verran lisää.
Myrskyluodon Maijaan oli ladattu aikamoisia odotuksia, mutta Lymi vakuuttaa ottaneensa urakan vastaan tyynesti, ja lähteneensä matkaan puhtaalta pöydältä.
– Jos innostun, laitan sydämeni ja kaikki voimani työhön. Vasta jälkikäteen kaikesta kirjoittelusta ja median nostoista tajusin sen valtavan kiinnostuksen määrän mikä oli virinnyt elokuvaa kohtaan.
Myrskyluodon Maija on kerännyt teattereihin yksistään Suomessa reilussa puolessa vuodessa jo huimat puoli miljoonaa katsojaa.
– Meillä molemmilla säveltäjän kanssa oli isot saappaat jalassa, mutta missään kohtaa ei pelottanut!
Viime syksynä ensi-iltaan tullut Peluri – Kuolema on elävien ongelma yhdistelee ääniraidallaan klassista ja elektronista musiikkia sekä iskelmää ja rockia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikki sanoo, että tyylien kirjon avulla voimistetaan elokuvan hahmojen päässään kokemaa riippuvuuksien kauheutta sekä toisaalta ystävyyden kauneutta.
Pelurista piti tulla kuolemanvakava komedia ystävyydestä, heikkouksista ja anteeksiannosta, mutta komediapuoli liudentui matkan varrella minuutti minuutilta, kun vakava aihe alkoi viedä tekijöitä mennessään.
Nikin elokuvassa Pekka Strangin esittämä ylivelkaantunut hautausurakoitsija puuhailee harmaalla alueella, ja tulee riuhtaisseeksi naapurinsakin (Jari Virman) kohtalokkaaseen peliin. Sitten vajotaankin jo harmaasta sysimustaan. Elina Knihtilä esittää kauhujen peliluolan jääkylmää emäntää, ja tapahtumat ovat rankkoja, raskaita ja verisiä.
Nikki kuvailee, että Pelurin musiikin valintaprosessi oli melko perinteinen – ainakin hänelle itselleen. Nikki nimittäin tapansa mukaan leipoo jo käsikirjoitukseen tiettyä äänitemusiikkia, jonka elokuvan hahmotkin kuulevat – esimerkiksi vanhan autonsa kasettisoittimesta.
Jo käsikirjoitusvaiheessa Nikillä on yleensä mielessään ainakin yksi tärkeä biisi, jonka hän haluaa elokuvaan. Pelurissa se oli Hearthill-yhtyeen Love Rain on Me, joka sysäsi kirjoittamista ja tekemistä oikeaan suuntaan.
– Kappale ei soinut valmiiksi päässäni, vaan se piti löytää. Näimme kovasti vaivaa kun perkasimme läpi suomalaista kasarirokkia. Kun biisi löytyi, soitin sen Pekalle ja Jarille. Heille nousi kuulemma kylmät väreet.
Kappaleeseen saatiin oikeudet eikä käyttö maksanut maltaita. Näin onnekkaita ei aina olla.
– Yhden kiveen hakatun biisin varaan ei voi jättäytyä, koska on aina mahdollista, että lupaa ei heru tai se maksaa kohtuuttomasti. Riittää, että oikeudenomistajan laajasta perikunnasta yksikin sanoo, ettei halua tiettyä kappaletta johonkin kohtaukseen. Silloin muiden ”kyllä” ei paina mitään.
Nikki sanoo, että toisaalta pettymykset ovat tervetulleita, koska elokuvantekijän on hyvä oppia kyseenalaistamaan valintojaan, myös musiikkivalintojaan.
– Aina, kun olen joutunut pakon edessä hylkäämään itselleni tutun, rakkaan biisin käytön, olen joka kerta löytänyt lopulta paremman vaihtoehdon jostain siitä lähimaastosta!
– Yhteistyömme italialaisten kanssa käynnistyi siitä, kun sikäläisessä levitysyhtiössä rakastuttiin aiempiin leffoihini, ja he lähtivät hankkimaan Peluriin rahoitusta Italiasta, lähtökohtana että italialainen raha käytettäisiin siellä. Koska kuvasimme Suomessa ja suomeksi, oli luonnollista että sikäläinen raha osoitettiin jälkitöihin, esimerkiksi musiikkiin ja äänisuunnitteluun.
Elokuvan alkuperäismusiikin säveltäjäksi löytyi Marco Biscarini, joka on itsensä Ennio Morriconen oppi-poikia. Se taisi olla hyvä rekrytointi, sillä Pelurin oivallukset on noteerattu jo kansainvälisesti. Elokuva on voittanut Pekingin elokuvajuhlilla parhaan musiikin palkinnon.
Esimerkkinä luovasta musiikkityylien yhdistämisestä tunnelman tiivistämisessä Nikki mainitsee Gabriel Faurén Pavane-kappaleen 1800-luvun lopusta. Sävellystä käytetään hirvittävässä kohtauksessa, jossa epätoivoinen nuori nainen istuu pelaamaan venäläistä rulettia.
– Olin leikannut kohtausta alun perin synkän, matalan metallimörinän säestyksellä, mutta Biscarinin ehdotuksesta ymmärsin, että musiikin pitääkin olla kaunista, jotta se kuvastelee sitä nuoruutta ja viattomuutta, mikä kohta tuhotaan.
Säveltäjä ehdotti ohjaajalle kyseistä sävelmää kohtauksen vaikutuksen tehostamiseksi. Klassinen kappale tosin muotoutui tämän jälkeen säveltäjän käsissä tyyliltään vanhaksi ranskalaiseksi iskelmäksi. Yllättävän musiikkivalinnan ansiosta kohtaus ei iskostu ainoastaan katsojan mieleen, vaan tapahtuma jää kummittelemaan myös päähenkilön ajatuksiin.
– Kun itse suhtautuu aika putkiaivoisesti moniin asioihin, työskentely klassisen koulutuksen saaneen vanhan säveltäjäherran kanssa lisäsi melko lailla sivistystäni ja muutti näkemyksiäni musiikin käytön suhteen, Nikki hymyilee.
Lopulliset musiikkivalinnat ratkaistiin ohjaajan, tuottajakumppani Jani Pösön sekä säveltäjän kesken.
– Säveltäjän vanhassa villassa asusteltiin, syötiin hyvää ruokaa, tehtiin musiikkia, ääniteltiin ja pohdittiin!
Valinnoissa on selvästi käytetty harkintaa, sillä musiikkia ei Pelurissa minuuttimääräisesti ryöstöviljellä.
– Musiikki on sitä iskevämpää mitä tarkemmin paikat on mietitty, Nikki puolustelee niukkuutta.
– Musiikilla pitää olla elokuvassa tarkoitus – ainakaan sitä ei saisi laittaa tylsän kohtauksen täytteeksi, kun tuntuu että leffa ei muuten kulje! Tosin olen itsekin taitanut joskus sellaiseen syyllistyä.
Neljäs ehdokas Screen Helsinki -tapahtumassa oli Vuoden 2024 Jussi-ehdokkaanakin dokumenttielokuvien sarjassa esitelty Lumipalloefekti. Se ruotii lappilaista päätöksentekoa torniolaissyntyisen ohjaaja-käsikirjoittaja Pauliina Punkin silmin. Teatteriensi-iltansa viime lokakuussa saanut elokuva kertoo Suomen historian suurimmasta rikosoikeudenkäynnistä kuntapäättäjiä vastaan.
Kittilän tapahtumista tuli viime vuosikymmenen lopulla mediaspektaakkeli, jonka uutisoinnissa ei Punkin mielestä päästy asioiden taakse.
– Ja juuri sinne halusin mennä, ohjaaja napauttaa.
Elokuva pohtii, että nopea muutos syrjäisestä pikku taajamasta kansainväliseksi turistirysäksi saattoi tuottaa vauhtisokeutta, mikä nosti pintaan kuntapäättäjien ja paikallisen liike-elämän kytkyjä – sellaisiakin, jotka eivät kestäisi päivänvaloa.
Elokuvassa ”lumipalloefekti” käynnistyy niiltä main, kun uusi kunnanjohtaja tekee tutkintapyynnön, joka koskee Levin rinteiden hissikauppoja. Kunnanhallitus kuitenkin peruuttaa tutkintapyynnön ja erottaa johtajansa. Elokuva pohtii demokratian tilaa ja vuosikymmenestä toiseen muuttumattomia päätöksenteon tapoja.
– Elokuva on minun näkemykseni tapahtumista, vaikka pyrinkin antamaan kaikille osapuolille mahdollisuuden kertoa tarinaa omalta kantiltaan.
Tämän kunnianhimoisen tavoitteen takia Punkin oli pakko alkaa viettää Kittilässä aikaa. Jopa niin paljon, että hän päätti muuttaa Saksan Kölnistä Kittilään kun oikeudenkäyntejä aloiteltiin. Elokuvan valmistuminen kesti lopulta viisi vuotta – yhtä kauan kuin oikeusprosessi.
Käräjä- ja hovioikeudet olivat jo ehtineet kumota syytteet pääjutussa, mutta ennen elokuvan valmistumista KKO tuomitsi lopulta kunnanhallituksen jäsenille sakkoja ja puheenjohtajalle ehdollista vankeutta virka-aseman väärinkäytöstä.
Käänteet vaikuttivat luonnollisesti elokuvaan, toisaalta myös elokuvan valmistuminen vaikutti oikeustapaukseen: syyttäjä koki saavansa niin paljon uutta tietoa Lumipalloefektistä, että haki KKO:lta lupaa jutun avaamiseksi uudelleen.
Tutkivan journalistin otteella Lumipalloefektistä olisi voinut leipoa television myöhäisiltaan kuivahkon asiadokumentin. Sen sijaan Punkin elokuvassa puhuvien päiden väliin Levin maisemista taltioidut upeat kuvat sekä varsinkin taustalla väreilevä, vahva musikaalinen äänimaisema kasvattavat tarinan koskettavaksi ja kiinnostavaksi, draamalliseksi teokseksi.
Punkki muistuttaa, että elokuvaa ei tehdä yksin, eikä sen tulisi olla vain ohjaajan tai käsikirjoittajan teos. Dokumenttielokuvassa työryhmät ovat pieniä, jolloin jokaisen jäsenen panos on sitäkin painavampi.
Erittäin tärkeässä osassa Lumipalloefektissä on säveltäjä Salla Luhtala, jonka kynästä elokuvan musiikki kumpuaa.
Ääniteperäistä musiikkia ei elokuvassa kuulla, vaan kaikki ääniraitaa maisemoiva ja välillä dominoivakin musiikki on tilaustyötä ja vuorovaikutuksessa kuvakerronnan kanssa. Välillä kaunis jousilla toteutettu musiikki maalailee silkkisesti, toisinaan väkevät noitarummut hyökkäävät päälle. Mittatilattu musiikki tuo arkisenkin oloiseen kohtaukseen kerroksellisuutta.
Punkki kertookin työstäneensä musiikkia säveltäjän kanssa tiiviisti ja pitkään, itse asiassa koko elokuvan valmistumisen ajan. Vaivannäön lopputuloksena todellisuutta kuvaavaan maailmaan syntyi sävyjä, joita katsojan ei olisi ollut mahdollista kokea ilman musiikillista ulottuvuutta.
– Ihastuin tapaan, jolla Salla puhui musiikin roolista elokuvassa ja miten hän musiikkiaan työstää. Hän ryhtyi sävellystyöhön vaiheessa, jolloin kuvaukset olivat hädin tuskin alkaneet, ja lopulta säveltäjän tontti ulottui niin laajalle, että kerroin hänelle käänteistä, joita kuvauksissa oli selvinnyt. Vastineeksi sain häneltä ideoita ja ajatuksia, ja ne keskustelut auttoivat elokuvan prosessissa.
Luhtalan säveltämä elävä musiikki on tuotettu pääosin kolmen jousisoittajan, bassoklarinetistin sekä säveltäjän itsensä soittamien perkussioiden avulla. 1980-luvun epookin sävyjä haettiin syntikkamaailman suunnalta. Tavoitteena oli tehdä musiikista elimellinen osa Lumipalloefektin äänimaisemaa.
Yleisellä tasolla Punkki toteaa elokuvanteon prosessista, että jo yhteisen kielen löytäminen vaatii tekijöiden – kuten ohjaajan ja säveltäjän – kesken yllättävän paljon keskustelua. Tarvitaan toisen kuuntelemista ja ymmärtämistä sekä aikaa sulatella, ennen kuin voidaan alkaa tehdä samaa teosta.
– Mahtavin ominaisuus elokuvasäveltäjässä on, ettei hän ole kiinni omissa luutumissaan ja yritä pakottaa projektia siihen suuntaan, vaan ajattelee, mitä elokuva tarvitsee. Sallan sävellystyöllä oli suuri merkitys, että saimme luotua Lumipalloefektistä elokuvallisen elämyksen.
Lumipalloefektissä on paljon musiikkia, ja ohjaaja hymähtää, että olisi itse voinut laittaa sitä vieläkin enemmän, mutta päätyi luottamaan säveltäjän ja äänisuunnittelijan arvioon siitä, milloin liika on liikaa.
Pauliina Punkki sanoo tunnistavansa elokuvaan varta vasten sävelletyn musiikin arvon. Kun elokuvalla on oma säveltäjä, tunnelmia voidaan ohjailla tarkasti esimerkiksi soitin- ja tyylivalinnoilla.
– Journalistisessa kuvakerronnassa jokin asia vain todettaisiin suoraan, mutta juuri oikeanlainen musiikki yhdistettynä kuvaan ja puhuttuun saattaakin lähteä johtamaan katsojan ajatusta suuntiin, mitä kukaan ei ääneen sano!
