• EN
  • SV
  • Yhtenäiskulttuurin jälkeen

    Legendaarinen Levyraati palaa 19 vuoden tauolta ja esittelee kansalle jälleen upouutta musiikkia, kotimaiseen painottuen. Millainen rooli sillä voi olla Spotifyn ja somehittien maailmassa?

    Arrow down
    Teksti: Niko Aslak Peltonen Kuva: Risto Vauras

    Ulkona pakkanen puree julmasti, mutta MTV3:n studioilla Helsingin Konepajan alueella tunnelma on lämminhenkinen.

    Joukko median edustajia on saapunut todistamaan keskimääräistä merkittävämpää tv-lanseerausta: Suomen rakastetuimpiin viihdeohjelmaformaatteihin kuuluva Levyraati palaa 19 vuoden tauolta.

    19 vuodessa ovat muuttuneet maailma, musiikkibisnes ja tapamme katsoa televisiota. Yritys elvyttää klassikko-ohjelma tuntuu jopa rohkealta. Voiko se kiinnostaa enää ihmisiä, tarjota heille elämyksiä uuden musiikin parissa?

    Levyraadin formaatti ei ole niitä, joita lähdetään sorkkimaan.

    Siellä he istuvat rivissä kaartuvan pöydän takana, uusi puheenjohtaja Jenni Pääskysaari oikeassa laidassa, sitten raatilaiset tuttuine pistetauluineen.

    Uuden raadin vakiojäsenet on valikoitu musiikki edellä.

    Lina Schiffer toimittaja, näyttelijä ja dj, joka on erikoistunut rap- ja R&B -musiikkiin. Asko Kallonen on muusikko ja levy-yhtiöpomo emeritus, tietysti myös Idols-tuomarina tunnettu. Mikko Kosonen on paitsi muusikko, myös korona-aikana esiintyvien taiteilijoiden epävirallisena edunvalvojana julkisuutta saanut. Väinö Karjalainen on nuoremman polven arvostetuimpia tuottajia, muusikko toki hänkin.

    Nykyisen konseptin mukaan kolme heistä osallistuu kuhunkin ohjelmaan; tällä kertaa Karjalainen saa vielä odottaa vuoroaan. Perinteisesti mukana on toki myös vaihtuvia vieraita. Heistä toinen on ”julkisuuden henkilö” ja toinen ”tavis”.

    Debyyttiraadissa pöydän takana nähdään näyttelijä Anna Airola ja 23-vuotias uusikaupunkilainen Ville-Markus Vesterinen. Mutta kuinka ollakaan, Airolakin musisoi perhepiirinsä kanssa Ykspihlajan Kino-orkesterissa ja Vesterinen on osallistunut Tangomarkkinoille ja tekee iskelmäkeikkaa.

    Tv-nauhoitusten seuraaminen ei varsinaisesti ole itselleni tuttu tilanne, mutta Levyraadin nauhoitukset näyttävät menevän suunnilleen kuten oletinkin. Askelmerkit ovat asianosaisille selvillä, muutama hassutteluksi kääntyvä fiba korjataan sitten editoinnissa. Raatilaiset antavat arvionsa sokkona eivätkä näe videoita, joista lopputuotteen katsoja saa nauttia.

    Kaikki ensimmäiseen ohjelmaan valikoituneet kappaleet ovat upouutta kotimaista. Myöhemmin haastattelussa Jenni Pääskysaari tarkentaa, että tarkoitus onkin painottaa suomalaista musiikkia, mutta ulkomaistakin tullaan kuulemaan.

    Odotuksenmukaista on sekin, että arvostelut painottuvat miedosti myönteisiin: pisteet 6-8 taitavat olla selvästi eniten käytössä. Mutta kyllä jaksossa nähdään niin ykkönen kuin kymppikin.

    Raatilaisista löytyy ymmärrystä muusikkokollegoiden pyrinnöille, mutta ajoittain ärhäkkääkin kriittisyyttä. Vakiojäsenten omat persoonat erottuvat hyvin ja vieraat toimivat ikään kuin pikantteina lisämausteina.

    Studiosta poistuessani ajattelen, että tämä vuoden 2024 mallinen Levyraati on yllättävänkin perinteitä kunnioittava, mutta samalla nykyisestä tv:n musiikkiviihdetarjonnasta erottuva.

    Toivon sille menestystä, vaikka en ole varma, uskonko siihen. Tässä ohjelmassa puhutaan uudesta musiikista, hauskasti ja maanläheisesti. Sellaista on prime timeen kaivattu, ja tuskin sitä käytännössä voitaisiin tämän paremminkaan tehdä.

    Levyraadin historia juontaa tosiaan kauas, Se tuotiin Suomeen jo meikäläisen tv-kulttuurin aamuhämärässä vuonna 1961. Vastaavia ohjelmia oli ollut myös USA:ssa, mutta tärkein esikuva lienee ollut BBC:n Britanniassa näyttämä Juke Box Jury.

    Raadin meikäläinen innovaattori ja ensimmäinen ja pitkäaikainen juontaja oli mainos- ja jazzmies Jaakko Jahnukainen, ”Jahnu”. Aluksi ohjelmaa näytti kaupallinen uranuurtajakanava Tesvisio, jonka lopahtamisen jälkeen se siirtyi vuonna 1966 MTV:lle.

    On sukupolvesta kiinni, pitääkö Levyraadin legendaarisimpana juontajana Jahnukaista vai Jukka Virtasta, Virkavuosissa Jahnukainen voittaa täpärästi 19-16. Hyvin erilaisiakin televisiopersoonia he olivat.

    Jahnukaisen suhde populaarimusiikkiin oli ristiriitainen. Hän edellytti siltä korkeaa tasoa. Sitä ei edustanut The Beatles, jonka juontaja tuomitsi ”mölinäksi”. Suosittu suomalainen iskelmä hiersi myös kovasti vastakarvaan. Kansanvalistajan sydämen rakkaus oli siis jazz, mutta vaikeasti otti klassisen musiikin pahoinpitelykin. Vuonna 1963 ”Jahnu” rikkoi tv-lähetyksessä rautalankayhtye The Cougarsin levyn, jolla versioitiin Tshaikovskin Joutsenlammen teemaa.

    Jaakko Jahnukainen kuoli yllättävään sydänkohtaukseen syksyllä 1980.

    Kivikasvot-viihderyhmästä tunnettu Vesa Nuotio juonsi raatia tämän jälkeen yhden kauden, mutta sitten alkoi Jukka Virtasen vuodet 1981–1997 kestänyt pesti: se oman ikäpolveni klassisin.

    Jahnukaisen ja Virtasen Levyraadit kattavat yhteensä 36 vuotta suomalaisen yhtenäiskulttuurin historiaa. Noina vuosikymmeninä televisiossa vallitsi populaarimusiikillinen niukkuus. Levyraatia katsottiin silmä kovana.

    Pitkäaikaisista vakiojäsenistä, Klaus Järvisestä ja Pirkko Liinamaasta, tuli ikonisia hahmoja. Virtasen oma rooli juontajana oli leppoisa, neutraali. Pirkko sai sitten hoitaa hyvän fiiliksen tuomisen raatiin – tätä olisi mukava tanssia! – ja Klasu edustaa sitä kriittistä jazz-setää.

    Vuosikymmenestä toiseen juuri jazz oli se, millä stereotypian mukaan Levyraati varmimmin voitettiin.

    Yleisö saattoi sitten olla eri mieltä. Sen mieliin syvimmin painuneet esitykset eivät aina olleet samoja, jotka raatilaiset arvioivat parhaiksi.

    Haastattelin sähköpostitse Suomen listahistorian asiantuntijaa Timo Pennasta kyselläkseni, millaisia esimerkkejä Levyraadin vaikutuksesta myyntilistoihin löytyisi. No, niitä on tietysti vaikea määritellä täsmälleen, eikä aihepiiriä ole dokumentoitu niin hyvin kuin se ehkä ansaitsisi. Mutta joitakin yksittäisiä täkyjä Pennasella on kuitenkin heittää, ja muuan niistä ajoittuu heti Levyraadin alkumetreille.

    Silloin Veikko Tuomen laulama sentimentaalinen tango Sabina lytättiin raadissa pahemmin kuin yksikään kappale vielä siihen asti. Tuomi oli vaikuttanut 50-luvulla Olavi Virran kakkosvitjalaisena tämän luotsaamassa Levytukku-yhtiössä, mutta ehtinyt jo vähän unohtua sen jälkeen.

    Nyt haukut televisiossa nostivat jo kuukausia markkinoilla olleen levyn osakkeita siinä määrin, että siitä tuli yksi vuoden 1962 isoimpia hittejä ja keskeinen tekijä 60-luvun kuuluisan tangokuumeen nousussa. Ilmeisesti Tuomi oli kohun syntymisen aikaan kiertueella Pohjois-Suomessa, jossa televisio ei näkynyt vielä lainkaan, joten koko jupakka tuli hänelle yllätyksenä. Hän sai perään vielä yhtä ison jatkohitin Musta ruusu.

    Tietysti useammin kävi niin, että voitto tai menestys raadissa nosti kappaletta esiin. Pennanen arvioi raativoitosta hyötyneen ainakin sellaisten biisien kuin Liisa Tavin Lasta ei saa tukuttaa (1979) ja Kisun Stop The Music (1981). Vasemmistolaislaulajan kantaaottava kappale tai jo vähän unohtuneen finnhits-tähden englanninkielinen cover-esitys eivät välttämättä olisi muuten olleet listahittiainesta.

    Eipä sitä 80-luvun alun Suomessa ollut myöskään kuusamolainen hevibändi Zero Nine, joka voitti raadin vuonna 1980 kappaleellaan Down The Line. Biisistä ei tullut hittiä, mutta pystymetsästä ponnistaneen yhtyeen pitkän uran se sai käyntiin.

    Joidenkin popmusiikkimme isoimpienkin ilmiöiden nousussa oli varhaisella Levyraatiin osallistumisella roolinsa. Tällaisista Pennanen nostaa esiin Irwinin vuonna 1965 ja Dingon vuonna 1984.

    Yleisellä tasolla hän kuitenkin toteaa, ettei ohjelman merkityksestä listoilla ja levymyynnissä voi oikein antaa kokonaisarviota.

    Suurimmillaan se merkitys lie ollut 80-luvulla, jolloin Pennasen mukaan jokavuotiset instituutiot, euroviisukarsinnat ja Syksyn sävel -kilpailu, menettivät asemiaan. Ja on helppo päätellä jo omista muistoistakin käsin, että 80-luvulla myös musiikkivideon läpimurto toimi Levyraadin suosion hyväksi, vaikka kotimainen alan tuotanto olikin vielä lapsenkengissään.

    Kuvausten jälkeen on tilaisuus jututtaa asianosaisia. Kaksi asiaa kiinnostavat erityisesti: mikä on Pääskysaaren ja raatilaisten suhde Levyraadin pitkään perintöön ja millaisia mahdollisuuksia he näkevät uudella versiolla olevan?

    Jälkimmäisen seikan suhteen saan melko yhdenmukaisia vastauksia. Haastateltavat korostavat nimenomaan Levyraadin merkitystä uuden (suomalaisen) musiikin kanavana. Spotifyyn ja muihin striimipalveluihin ilmaantuu järjetön määrä musiikkia viikoittain. Raatilaiset uskovat, että kuraattoreita kaivataan.

    ”Uskallan väittää, että lomittaudutaan jonnekin sinne hyvän kulttuuriteon alamaille”, Lina Scfiffer luonnehtii.

    ”Uskon ja toivon, että konsepti kantaa sekä uusille sukupolville että niille, joille se on jo tuttu. Ja tässä on sivistävä elementti: vanhemmat sukupolvet saattaa oppia uusista artisteista ja toisin päin.”

    ”Musantekijäpiireissä kaikki on olleet tosi innoissaan foorumista, jolla uutta kotimaista musaa esitellään televisiossa”, Väinö Karjalainen kertoo.

    ”Eihän sellaista ole ollut oikeastaan mitään.”

    Päävastuu uuden raadin musiikkivalinnoista on Jenni Pääskysaarella. Hän kokeekin sen oikeastaan merkittävimmäksi roolikseen ja aikoo juontajana olla suhteellisen neutraali.

    ”Ollaan lähdetty käyttämään isoa valtaa ja vastuuta tuodessamme uutta musiikkia tarjolle monipuolisesti”, hän sanoo.

    ”Me ei eletä enää yhtenäiskulttuurissa, missä kaikki kuulee samat kappaleet, kun ne ilmestyy, vaan elämme yltäkylläisyyden aikaa. Toivon, että katsojakin haluaa jonkun kuratoivan sieltä jotain, mikä saattaa kolahtaa tai mikä saattaa ärsyttää.”

    ”Kuinka moni etsii itse uutta Spotifysta ja kuinka moni hyytyy siihen, mitä on nuorena kuunnellut?” Pääskysaari kysyy ja kertoo itse olleensa pienestä lähtien sellainen musiikinkuluttaja, joka haluaa vaikkapa radiosta kuulla jotain, mistä ei ole tiennyt mitään.

    Kun raadissa on suomalaisia musiikkialan ammattilaisia ja käsiteltävät biisit ovat enimmäkseen kotimaisia, on väistämätöntä, että raatilaiset törmäävät säännöllisesti tuttaviensa tekemisiin. Tästä halusin kysyä ennen kaikkea muusikkopiireissä laajasti aktiivisilta Mikko Kososelta ja Väinö Karjalaiselta.

    Television suositut musiikkiohjelmat on omistettu selkääntaputtelulle ja fiilistelylle. Vain elämää -ohjelmassa mikä tahansa kakkosvitjan tähden takavuosien albumiraita näyttäytyy mestariteoksena. Some-kanavissa artistien fanit närkästyvät johdonmukaisella varmuudella, jos jossain ilmestyy kahden tähden arvostelu.

    Miten musiikin pisteyttämiselle perustuva Levyraati sopii tähän ilmapiiriin? Ja miten tuttujen kappaleita arvostellaan?

    Mikko Kosonen on pohtinut asiaa huolella. Hän sanoo tehneensä suorastaan periaatepäätöksen.

    ”Sanon suoraan mitä ajattelen, mutta yritän pitää empaattisen näkökulman, muistaa millaisella intohimolla me muusikot musaa tehdään. Muutenkaan mulla ei ole syytä lyödä ketään alas, mä en ajattele musasta niin. Uskon, että löydän keskitien, jolla säilytän ystävyyssuhteet ja jonkinlaisen alan kunnioituksen, mutta samalla saan olla rehellinen.”

    Väinö Karjalainen nostaa oman kokemuksensa perusteella esiin tuottajanäkökulman. Se on hänen pääasiallinen toimialansa, ja tuottajan keskeinen tehtävähän on nimenomaan analysoida syntyvää musiikkia ja antaa siitä rakentavaa palautetta.

    ”Mä oon sitä mieltä, että kaikessa musassa on aina jotain hyvää, ja yritän keskittyä siihen. Mutta jos tulee parannusehdotuksia, niin pitäähän nekin sanoa. Musaahan siinä arvioidaan eikä ihmisiä. Jos se menee toisin, silloin on mennyt kritiikki pieleen.”

    Entäpä sitten se menneisyyden taakka?

    Juuri Väinö Karjalaisen kautta saa hauskan konkreettisen esimerkin konseptin ylisukupolvisuudesta. Onhan nimittäin niin, että vuonna 1996 hänestä – tavallaan – kertova kappale sai silloiselta raadilta harvinaiset täydet 50 pistettä. Kyseessä on tietysti isänsä J. Karjalaisen klassikko Missä se Väinö on?

    Pakko kysyä, kuinka tuttu tarina sen keskushenkilölle on.

    ”Olin tietoinen siitä jo ennen raadin uutta versiotakin, mutta juteltiin siitä vanhempien kanssa tämän myötä, onhan se ihan hauska pieni triviajuttu”, Karjalainen hymähtää.

    ”Yritettiin oikein etsiäkin sitä pätkää, mutta ei löytynyt.”

    ”Tässä polarisoituneessa yhteiskunnassa musiikki on niitä harvoja taidemuotoja, jotka yhdistää ihmisiä.
    Se on kuin lämmin peti, jolle asettautua.”

    – Lina Schiffer

    Lina Schiffer taas on ehtinyt katsella raatia perhepiirissä 2000-luvun alkuvuosina, Raakel Lignellin ja Njassan aikakaudella. Uutta pestiään varten hän on kaivellut klippejä YouTubesta ja innostuu puhuessaan niiden tuottamista elämyksistä.

    ”Siitä vasta riemu irtosi! Tajusi, miten iso merkitys sillä oli kansalle, tutustui niihin hahmoihin. Jotka tuli tosi eri lähtökohdista, tosi erilaisista musataustoista. Tässä polarisoituneessa yhteiskunnassa musiikki on niitä harvoja taidemuotoja, jotka yhdistää ihmisiä. Se on kuin lämmin peti, jolle asettautua.”

    Hieman vanhempi Mikko Kosonen on muistikuviensa mukaan ehtinyt olla voittamassakin raatia 2000-luvun alkupuolella, jopa kahdesti. Hän voitti sekä Maija Vilkkumaan Ei-biisillä että Vesku Loirin versiolla Junnu Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä -klassikosta.

    ”Muistan nämä tilanteet erittäin lämmöllä, katsottiin ne raadit jossain karonkkatyyppisissä tilanteissa sunnuntai-iltana, nautittiin voitosta.”

    Oliko sillä enää silloin merkitystä uramielessä?

    ”En mä usko, että enää silloin, ehkä se oli enemmän kuriositeetti, ei samanlainen vedenjakaja kuin joskus 70-luvulla. Silloinkin musaa tuli jo niin monesta tuutista, saati sitten nyt.”

    Voikin sanoa populaarimusiikin yhtenäiskulttuurina olleen muisto vain jo vuonna 1997, kun Jukka Virtanen lopetti juontajana ja Levyraati meni tauolle. Musiikinkuuntelijoiden tottumukset sirpaloituivat kiihtyvällä vauhdilla. Kenties koettiin mahdottomaksi haarukoida siitä kaikesta viisi biisiä kerrallaan.

    Kuitenkin instituutio yritti siis paluuta 2000-luvun puolella, lyhytaikaisina juontajinaan Raakel Lignell (2002-2003) ja Ruben Stiller (2003-2005). Hyvin erilaisia persoonia keskenään hekin, mutta ehkäpä kummastakaan ei tullut legendaarista Levyraati-kasvoa. Tuonaikainen vakiovieras Jyrki ”Njassa” Jantunen on jäänyt paremmin mieleen. Hän tasapainotti sopivasti kummankin juontajan elkeitä.

    Kuten Mikko Kosonen yllä kuvaa, nollaluvun Levyraati oli viihdeohjelma muiden joukossa, ja uudella musiikillahan oli televisiossa tuolloin paljon suurempi rooli kuin nykyään: oli Hotelli Sointua, tietysti tosi-tv -laulukilpailuja. Mihin lie ohjelma sitten 2005 lopahtanut, ehkä lievään yleiseen innostuksen puutteeseen. Ja pitkään sitä puutetta näkyy jatkuneenkin.

    Levyraadin ideahan ei kadonnut mihinkään. Se osoittautui kaiketi jo varhain loputtomasti monistettavaksi. Perhepiireissä, illanistujaisissa, koulutunneilla ja nykyään somessa järjestetään levyraateja.

    Tv-formaatista ne tapaavat erota yhdessä suhteessa: kukin tuo kuultavaksi itse valitsemansa biisin, kuratointi ei tapahdu ylhäältä käsin. Silloin kyse on sosiaalisen kontaktipinnan hakemisesta musiikin keinoin.

    Mutta toki televisionkin äärellä ryhmitytään fiilistelemään ja haukkumaan kappaleita, puimaan myös katsojien makutottumusten samanlaisuuksia ja eroavuuksia – niin toistensa kuin raatilaisten kanssa. Tämä kommunikaatio katsojan oman mielipiteen kanssa on onnistuneen Levyraati-ohjelman käyttövoima.

    Pian nähdään, miten hyvin vuoden 2024 Levyraati siinä onnistuu. Vieläkö uusi musiikki ylipäätään herättää riittävässä määrässä katsojia riittävän suuria tunteita?

    Kyllähän niin ainakin toivoisi olevan.

    Osallistu Varjoraatiin!

    Levyraati yhteistyössä -logo. La 21.00 20.1. alkeaen. MTV Katsomo ja MTV3.

    Lisää samasta aiheesta
    Artistit Muusikot
    Jaa artikkeli