Viimeinen riffi?
Kitarasankarit ovat saaneet meidät hyppimään, headbangaamaan, huutamaan keuhkot pihalle ja soittamaan ilmakitaraa biisien tahtiin. Riffit ovat lukemattomien biisien selkäranka, ne polkevat rytmiä, vievät melodiaa ja vangitsevat kuulijan. Et ehkä muista ulkoa kaikkia biisin sanoja, mutta osaat hyräillä biisin riffiä. Uutta musaa syntyy koko ajan lisää. Voiko siis olla, että pian tulee päivä, jolloin kaikki mahdolliset kitarariffit ovat jo keksitty?
Rajallinen määrä
Matemaattisesti ajatellen kitaralla on rajallinen määrä tapoja järjestää nuotteja ja sointuja, mutta silti riffien mahdollisten yhdistelmien määrä on tähtitieteellinen. Voi ajatella, että mitä enemmän musaa tehdään, sitä haastavampaa on luoda oikeasti uniikki riffi.
Hyvää riffiä myös kopioidaan – tarkoituksellisesti tai tahattomasti. Kopiointia tapahtui jo aikoinaan Led Zeppelinin ”Stairway to Heavenin” ja Spiritin ”Tauruksen” tai The Beach Boysin ”Surfin’ USA:n” ja Chuck Berryn ”Sweet Little Sixteenin” kanssa. Joskus riffiä voidaan kopioida myös ”kunnianosoituksena mestareille”. Näistä esimerkkejä ovat Foo Fightersin ”Something from Nothing” vs. Dion ”Holy Diver” tai Extremesin ”Rest in Piece”, jossa on pätkä Hendrixin riffiä. Toki joskus voi myös olla, että riffiä tulee kopioitua vahingossa. Mutta yleisö kyllä huomaa sen.
Uudelleenkäyttö ja kopiointi
Ei ole uusi asia, että samoja riffejä käytetään aina uudelleen ja uudelleen. Tätä tapahtuu ainakin räpissä ja hip hopissa, verrataanpa Run DMC:n ”Walk This Way” Aerosmithin alkuperäiseen tai Puff Daddyn ”Come with Me” Led Zeppelinin alkuperäiseen. Rapmusiikki ole ainoa, joka tykkää käyttää hyviä riffejä. Muistellaan The Verven kappaletta ”Bitter Sweet Symphony”, joka perustuu The Rolling Stonesin ”The Last Time” -orkesteriversioon. Riffien uudelleenkäyttöä näkee myös kitarasooloissa – Pearl Jamin ”Alive” käyttää pätkää Kissin biisistä ”She”, joka alun perin taas on The Doorsin kappaleesta ”Five to One”.
Riffien tulevaisuus
Vaikka mahdollisten riffien määrä on matemaattisesti rajallinen, ei muusikoiden luovuus tunne rajoja. Riffeihin lisätään uusia efektejä, kuten Jimi Hendrix teki wahilla ja Tom Morello whammylla. Tai käytetään uutta tekniikkaa, kuten Eddie Van Halen teki tappingilla ja Andy McKee, kun alkoi käyttää kitaraa osittain rumpusetin tavoin. Uudet teknologiat, genret ja kulttuurivaikutteet muokkaavat musiikin maisemaa ja näin ollen myös riffejä. Vaikka kaikki mahdolliset riffit olisi jo kirjoitettu, konteksti, jossa niitä käytetään voi antaa vanhoille ideoille uuden elämän ja mahdollisuuden.
Lisäksi inhimillinen elementti – tunne, ilmaisu ja yksilöllisyys – varmistavat, että musiikki pysyy dynaamisena ja kehittyvänä taidemuotona. Jokainen kitaristi tuo oman ainutlaatuisen kosketuksensa soittimeensa, varmistaen, että jopa tutut riffit voivat kuulostaa tuoreilta ja jännittäviltä.
Voi olla, että tulee päivä, jolloin viimeinen kitarasankari keksii viimeisen riffin ja meidän jälkeläisemme saattavat olla todistamassa sitä – toivottavasti soittaen ilmakitaroitaan ja ylistäen mukana. Hyvässä riffissä on puhdasta taikaa.
