Suomalainen nykykansanmusiikki on pieni suuri menestystarina, musiikkimme kansainvälisimpiä genrejä. Monoliitti se ei ole, tekijöitä on joka lähtöön.
Tapasimme heistä kaksi. Pekko Käpin ja Leija Lautamajan muusikontaipaleet ovat alkaneet hyvin eri suunnilta, mutta monia samojakin alaan liittyviä kokemuksia he jakavat.
Nykykansanmusiikki on vähän epämääräinen käsite, mutta sen katsotaan alkaneen 1970-luvun taitteessa, kun jazz- ja rocktaustaiset muusikot Seppo ”Paroni” Paakkunainen ja Martti ”Edward” Vesala kaivautuivat Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoihin löytääkseen perinnesävelmiä omiin tarkoituksiinsa muokattaviksi. Syntyi kaupallistakin menestystä saavuttanut Karelia-yhtye ja sen jalanjäljissä paljon muuta hieman vastaavaa fuusiota.
Samoihin aikoihin Pohjanmaalla perinnemusiikin harrastus oli elpynyt veteraaniviulisti Konsta Jylhän Purppuripelimannien johdolla, ja 1968 ensi kertaa järjestetyistä Kaustisen kansanmusiikkijuhlista tuli kansallisen julkisuuden kiinnostuksenkohde. Jylhän traditionaalinen musiikki nousi hetkellisesti suureen kansansuosioon, ja pääsipä hän kuusikymppisenä soittamaan ensimmäiseen Ruisrockiinkin.
Vuonna 1984, melko tarkkaan 40 vuotta sitten, Sibelius-akatemian kansanmusiikin osasto aloitti toimintansa nykyisen emeritusprofessori Heikki Laitisen johdolla. Alan opetusta on ollut tarjolla muuallakin ja ympäri Suomea, kaikilla asteilla ja kaiken ikäisille. On syntynyt koulutuspolkuja.
On myös kansainvälistytty. Eri kulttuurien kansanmusiikkiskenet ovat aktiivisesti tekemisissä keskenään. 1980-luvulla alkoi niin sanotun maailmanmusiikin kansainvälinen voittokulku, johon suomietnokin pääsi mukaan. JPP, Värttinä ja Maria Kalaniemi olivat varhaisia uranuurtajia tässä.
2020-luvulla kenttä lienee moninaisempi kuin koskaan. Kansanmusiikin kattokäsitteen alle mahtuu kaikenlaista toimintaa, mutta toisaalta ulkopuolisesta vaikuttaa ilmeiseltä, että alan toimijoita yhdistää selvä käsitys siitä, millä asialla ollaan. Kansanmuusikko on kansanmuusikko, mutta hän voi soittaa muutakin kuin kansanmusiikkia.
Näin ovat tehneet myös tämän artikkelin keskushenkilöt Leija Lautamaja ja Pekko Käppi, jotka ovat päätyneet alalle hyvin erilaisista lähtökohdista.
Esitelkäämme heidät.
Leija Lautamaja (s. 1990) on Etelä-Pohjanmaan Alavudelta kotoisin oleva kansanmusiikin maisteri Sibelius-akatemiasta. Hänen pääasialliset instrumenttinsa ovat kaksirivinen haitari ja harmooni. Lautamaja on toiminut useissa traditionaalisuuteen kallistuvissa yhtyeissä, kuten ”perinnettä kunnioittavaksi, mutta muita kumartelemattomaksi pelimannityttöbändiksi” itseään luonnehtivassa Enkel-kokoonpanossa.
Nyttemmin hän musisoi haitari-sähkökitara -kokoonpanolla 22-Pistepirkosta tunnetun PK Keräsen kanssa The Moontwins-nimellä ja aloittelee soolouraansa suomipopin suuntaan kallistuvalla lauluntekijämusiikilla: esikoisalbumi ilmestyy toukokuussa, julkaistut singlet Kun rakkaus iski minuun ja Volvossa ovat saaneet hyvän vastaanoton.
Pekko Käppi (s. 1976) on lounaissaaristossa Paraisilla kasvuvuotensa viettänyt etnomusikologi ja perinnesoittimeen jouhikkoon erikoistunut muusikko ja laulaja-lauluntekijä, jonka rockia ja kansanmusiikkia yhdistävä tuotanto erityisesti K:H:H:L -yhtyeen kanssa on saanut merkittävää huomiota niin Suomessa kuin maailmalla. Käppi myös vierailee jouhikkoineen Lautamajan soololevyllä.
Kevät keikkuu ja ilmastokriisi panee parastaan, kun sovittu haastattelupäivä koittaa. Oli puhetta kuvien ottamisesta Hesperianpuistossa runonlaulaja Larin Parasken patsaan luona, mutta se saa kalseissa sääoloissa jäädä. Tapaamme läheisessä Pikku-Finlandian kahvilassa. Kansanmusiikin merkkipaikoilla täälläkin ollaan, Sibelius-akatemian tilat lähellä siinä missä Musiikkitalokin.
Aloitetaan perusasioista. Miten päädyitte toimimaan kansanmusiikin alalla?
”Aika monen sattumuksen kautta”, Pekko Käppi sanoo.
”Myöhäisteininä aloin tehdä suomenkielistä laulaja-lauluntekijämusaa. Olin silloin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa ja kierrettiin Grateful Deadin perässä. Sitä kautta tutustuin kansanmusaan: ne käytti balladi-aihioita ja sikäläisen kansanmusiikin materiaalia, plus että siinä oli improvisaatiota ja psykedeliaa. Kun tulin Paraisille kotiin, yritin perustaa bändiä, joka soittaisi pitkän kaavan kautta polveilevia biisejä, ja keikoilla kaikki tietysti poistuivat hyvin nopeasti paikalta.”
”Mutta pähkäilin, että jos Yhdysvalloissa on tällaista murhaballadiperinnettä, niin ehkä Suomessakin. Turun musakirjastossa tuli hengailtua aika paljon. Aloin etsiä tietoa suomalaisesta kansanmusiikista.”
”Turussa nykyisen Bar Kukan paikalla oli silloin 90-luvun puolivälin jälkeen sellainen kuin Downtown. Kaksi englantilaista kundia, Jim Landon ja Billy Horne, piti siellä open stage -klubia, ja mä pikkuhiljaa hivuttauduin sinne. Mun biisit alkoi siinä vaiheessa olla folkhenkisiä, mutta se oli sellaista mielikuvajuttua, hobittijuttuja ja menninkäisiä. Siellä hengasi kansanmusaporukkaa, ja sitä kautta kuulin Kaustisen festarista. Yksi bändi oli menossa sinne soittamaan ja tarvitsi kitaristia. Sanoin, että voin lähteä. Tämä oli 1997.”
”Kaustisella huomasin, että täällä on tällainen Ala-Könni -opiston kansanmusiikin linja ja haku käynnissä. Täytin paperit, ja linjan vastaava Antti Kettunen soitti elokuussa, että tervetuloa, mikäs sun pääsoitin on. Keksin jostain, että jouhikko.”
Ihan siitä paikasta keksit? Mistä se tuli?
”Mä soitin kitaraa, mutta mua turhautti, kun siinä on liikaa kombinaatioita. Menee pää sekaisin! Luin jostain että jouhikossa on vain kuusi ääntä maksimissaan. Ja sillä tiellä ollaan.”
Mä soitin kitaraa, mutta mua turhautti, kun siinä on liikaa kombinaatioita. Menee pää sekaisin!
Et ollut siinä vaiheessa edes koskenut jouhikkoon?
”Mä olin nähnyt yhden. Tuolla Turussa oli sellainen soitinrakentaja, Tapani Kärnä, joka oli käynyt Ikaalisten soitinrakennuskoulun, jossa oli Rauno Nieminen opettajana. Hän taas on jouhikon uudelleen tulemisen kummisetä. Hänen johdollaan Kärnä oli tehnyt jouhikon ja kaiveli sen mulle jostain. Siinä jouhikossa oli yksi kieli jäljellä. Ei se osannut sitä itse soittaa yhtään enempää kuin minäkään. Mutta siitä tuli ihmeellinen ääni, innostuin siitä. Vajaa vuosi sitten kesti, että pääsin kunnolla soittamaankin.”
Sinut tunnetaan siitä, että ”laitoit sähköt” jouhikkoon. Miten ja koska tämä tapahtui?
”Ihan siellä alussa. Olin ollut vuoden siellä Kaustisella, ja meillä oli Yrjänä Ermalan kanssa sellainen duo kuin Biedermeier Pojkar. Yrtsi soitti säkkipilliä, jossa nyt on kova ääni, ja mä jouhikkoa, jossa on hiljainen ääni. Hankin pikkuisen Marshall-vahvistimen ja halvan kontaktimikrofonin, joka piti laittaa täysille, niin että ääni säröytyi. Tästä se jäi.”
Jos Pekko Käppi löysi kansanmusiikin vasta nuorena aikuisena, niin Leija Lautamajan matkassa se on kulkenut käytännössä aina. Pohjanmaaltahan tällaisia tarinoita löytyy.
”Mun pappa soitti kaksirivistä haitaria, ja sitten mä halusin kanssa ruveta. Kuusivuotiaana aloin soittaa.”
”Olikohan 2002, kun Alavudelle tuli kamuleiri, joka oli sinä vuonna kansainvälinen. Siellä oli Sibelius-akatemian kansanmusiikin aineryhmästä nuoria opettajia, kuten Anne-Mari Kivimäki. Leiriläisiä Färsaarilta ja Ruotsista. Anne-Marin opissa soitettiin jotain ranskalaisia kappaleita, ja mun pää räjähti, että voiko tällä soittimella, jolla olin siihen asti soittanut vaan perinteistä, että voiko tällä siis soittaa muutakin.”
”Sitten kuulin Sibelius-akatemian nuorisokoulutuksesta ja pyrin sinne. Olin silloin kasiluokalla. Olin siellä lukion loppuun, sitten pääsin sinne ”oikealle osastolle” ja valmistuin maisteriksi 2016.”
Maantieteellisellä taustalla tuntuisi olevan kansanmusiikin alalla iso merkitys. Musiikkiperinnettä on kaikkialla Suomessa, keskenään tietysti hyvin erilaistakin. Pohjanmaalla perinne kuitenkin elää poikkeuksellisen voimakkaana verrattuna vaikka Pekko Käpin kasvuseutuihin.
Miksihän näin on?
”Onkohan se vaan se perinteinen, että kun joku yksi ihminen alkaa tehdä, niin sitten syntyy”, Lautamaja arvelee. ”Nykytilanteeseen siellä vaikuttaa se, että mestaripelimanni Airi Hautamäki on opettanut sitä haitaria aivan hulluna monta kymmentä vuotta. Opettanut kansalaisopistoissa, pitänyt joka ilta päivätöiden päälle jossain kylässä haitaripiiriä. Moni meistä kaksirivisen haitarin ammattilaisista on sieltä Airin porukoista.”
”Koko ajan oppii hahmottamaan enemmän, mikä sen merkitys on, että on oikeasti kasvanut elävässä perinteessä, mikä on nykypäivänä ilmeisen harvinaista. Kun olin teini, niin Alavudella oli kuitenkin useita kansantanssiryhmiä, kansanlaulukuoroja, oli modernimpiakin yhtyeitä. Oli se kaksirivisporukka, sitten vielä Sibelius-akatemian nykykansanmuusikot. Aika rikasta.”
Sibelius-akatemiassa siis koulutetaan kansanmuusikoita tohtoreiksi asti. Mikähän mahtaa olla korkeakoulutuksen suhde mainittuun elävään perinteeseen? Syntyykö molemmat taustat omaavalle muusikolle ikään kuin kaksi identiteettiä?
”Mielestäni se on vähän niin”, Leija Lautamaja myöntää.
”Jokainen oppilaitos on osiensa summa ja sieltä tulee tietynlaisia tuotteita. Varmasti kaikki Sibelius-akatemian käyneet tunnistaa tiettyjä asioita, ja kuitenkin kaikilla oma tausta. Yksi iso asia siinä koulutuksessa on se, miten kansanmuusikot nähdään ulkopuolelta. Korkeakoulutuksen ansiosta ollaan lähellä klassista musiikkia ja meidät on hyväksytty menemään sellaisiin paikkoihin soittamaan, mutta voi myös mennä rokkiklubille, ja kaikkea siltä väliltä.”
”Kun on koulutus, voi hakea apurahoja. Se voi tuottaa identiteetin: olen taiteilija. Sitä ei ehkä olisi, jos olisin soittanut vain korvakuulopelimannipohjalta. Se on enemmän käsityöläisen identiteetti. Mulla on molemmat.”
Kun on koulutus, voi hakea apurahoja. Se voi tuottaa identiteetin: olen taiteilija.
Pekko Käppi taas opiskeli etnomusikologiaa Tampereella, jossa vaikutti siihen aikaan ja toki nykyäänkin vahva indien ja kokeellisen musiikin skene.
”Siellä oli hyvin mielenkiintoinen musakupla parikymppisenä etnomusikologina. Sinne oli tullut opiskelemaan monenlaisia tyyppejä eri taustoista. Tampere on pieni paikka, ja mäkin hengailin sellaisessa avarakatseisessa porukassa, jossa kaikki teki kaikkea. Genret oli sikin sokin.”
Halusin selvittää tätä juttua varten myös nykykansanmusiikkimme kansainvälisyyden astetta. Oletusarvona on, että se on suhteessa näkyvyyteensä merkittävä vientigenre. Tarkempia tietoja hankkiakseni sain puhelimen päähän Gramexin oikeudenomistajayksikköä vetävän johtajan Tuomas Talonpojan, jolla lienee parhaasta päästä tietoa aiheesta.
Sen Talonpoika toteaa varsin yksiselitteisesti, että Gramexin tuloutusten kannalta Suomen ylivoimaisesti merkittävin kansainvälinen genre on klassinen musiikki noin 60 prosentin osuudella. Mietittäessä kaukana takana tulevia haastajia tullaan tietysti genremäärittelyn hankaluuksiinkin. Arvailuni, että kansanmusiikki voisi kilpailla metallin kanssa kakkossijasta, ei saa ainakaan täystyrmäystä.
”Kansanmusiikin suosio on tasaista ja levittäytyy ympäri Eurooppaa, myös Pohjois-Amerikkaan”, Talonpoika toteaa. ”Valtavia piikkejä ei ole, mutta se jatkuu vuodesta toiseen.”
Maria Kalaniemen Talonpoika nostaa esiin artistina, jolla tällaista tasaista, jatkuvaa suosiota on. Jälleen on vedottava genremäärittelyn hankaluuteen, mutta Talonpoika arvioi kansanmusiikin muodostavan noin kymmenen prosenttia Gramexin kautta tilitettävistä ulkomaantuloista.
Tässä keskeisessä roolissa ovat julkisen palvelun radiokanavat, jotka ovat vahvoja etenkin Pohjois- ja Itä-Euroopassa.
Onko suomalaisuus erityinen mainetekijä maailmalla kansanmusiikista puhuttaessa?
”Voi olla, että sitä pidetään eksoottisenakin, mutta ammattitaidosta ja taiteellisesta osaamisesta se suosio lopulta johtuu”, Talonpoika otaksuu,
Erikseen hän haluaa nostaa esiin saamelaisen musiikin näkyvyyden. Saamenmaa on kulttuurisesti oma alueensa, mutta tietysti myös monet Suomessa asuvat saamelaismuusikot toimivat tuolla alueella ja saavat huomiota laajemminkin. Talonpoika toteaa, että varsinkin Norjassa saamelaista musiikkia soitetaan paljon.
Vaan miltäpä kansanmusiikin kansainvälisyys näyttää muusikoiden näkökulmasta? Valtavalta bisnekseltä se ei ainakaan näytä.
”Pelimanni- ja yhteisöllisyystasolla on niin sisään rakennettu se kansainvälisyys”, Leija Lautamaja sanoo.
”Vaikkapa pohjoismaiden pelimannimusiikit on niin lähellä toisiaan. On helppo mennä mihin vaan, kun ihmiset on lähtökohtaisesti aika samanhenkisiä. Mulla on kohta kymmenen vuotta ollut myös kansainvälinen bändi, Floating Sofa Quartet. Se on ollut sekä silmiä avaavaa että äärimmäisen helppoa! Joku ydin siellä on niin sama.”
Alalla taitaa olla hyvinkin toimivat kansainväliset verkostot?
”Se on kaikki niin pientä!” Lautamaja nauraa. ”Enkel on julkaissut saksalaisen Nordic Notes -yhtiön kautta pohjalta ’kaikkihan sitä käyttää, miksei mekin.’ Floating Sofan kanssa ollaan itte myyty keikat. Kamu on genre, jossa kokemukseni mukaan pystyy kansainvälistymään suht helposti. Saksasta ainakin löytää keikkoja. Mekin on soitettu siellä Enkelin ja Floating Sofan kanssa, ja joka pikkukylässä on oma Volkstantz-klubi, jossa ne osaa tanssia myös pohjoismaisia kansantansseja, toisin kuin täällä Suomessa.”
Pekko Käppi toteaa, että hänellä tällaista pelimannikokemusta ei oikein ole. Lähestymiskulma on ollut eri.
Mutta kansainvälistymiskokemusta kuitenkin on. Käpin varhaisia julkaisuja ilmestyi pienillä yhtiöillä ainakin USA:ssa, Belgiassa ja Englannissa. Debyytti-ep:tä Kalastajia ja kaivostyöläisiä oli vuonna 2001 julkaisemassa kulttiyhtiö Fonal Records, joka sai maailmalla huomiota musiikki- ja laatumediassa. Käppi kuvailee olleensa ”Fonalin liepeillä”.
Silloin iskusanoja olivat sellaiset genremääreet kuin ”freak folk” tai ”forest folk”. Kyse oli siis hieman omituisesta ja avantgardistisesta, folk-tyyleihin viittaavasta musiikista, jonka suomalaisuutta saattoi myös eksotisoida ulkomailla.
”Tuollaisten kuvioiden kautta mä ensisijaisesti päädyin maailmalle”, Käppi vahvistaa. ”Vasta myöhemmin muotouduin itsekseni ja aloin operoida siellä kansanmusiikki-nimikkeen alla.”
Myös Leija Lautamaja tunnustaa pop- ja rocktaustankin ja mainitsee isänsäkin olevan rockin Suomen mestari. Tittelin nappasi post punkiin luokiteltava Rett Saapas -yhtye vuonna 1978.
Ja kuten uudesta soolomateriaalista voi huomata, nyt kurottautuminen kansanmusiikin ulkopuolelle on alkanut kiehtoa myös Lautamajaa.
”Aika kauan mulla on ollut se sähkökitara tuolla kotona, mutta nyt se onkin alkanut nousta syliin”, hän naurahtaa. ”Osiensa summa tämä sooloura on ollut. Jo vaihto-oppilasvuonna Englannin Newcastlessa ajattelin, että vitsi mä haluaisin kirjoittaa lauluja. Kun siellä ei ollut niitä perinteisiä soittokavereita. Tuli musiikillinen vapautuminen, kun pääsi irtautumaan tutuista ympäristöistä.”
”Sitten tein maisterikonsertin aiheesta ”uusia kansanlauluja” ja asetin itselleni tehtävän kirjoittaa radiomuotoisia säkeistö-kertosäe-c-osa -biisejä, joissa kuitenkin olisi selkeä linkki perinteeseen. Sitten se vähän jäi bändihommien myötä, ja perinteinen tarina: tuli korona, olenkin yksin, nyt jos koskaan toteutetaann se vanha haave. Mitä syntyy, jos en luokaan mitään konseptia, vaan koetan vain kirjoittaa lauluja.”
Alamme olla haastattelun loppusuoralla. Kysymys tuntuu tässä vaiheessa jo turhaltakin, mutta on summauksen nimissä pakko esittää: mitä se kansanmusiikki sitten on?
Pekko Käppi lähtee pohtimaan asiaa opiskeluaikaisten muistojensa kautta.
”Me perustettiin 90-luvun lopulla Tampereella Rahvaanmusiikin kerho, ajatuksena tuoda sen ajan kansanmusatyyppejä klubiympäristöön. Kaikista luolista ja saleista pois, että siitä tulisi luontevaa niin kun mistä tahansa musiikista. Mä en enää sitten alkuajan ole ollut siinä mukana.
”Airi Hautamäki oli siellä kerran alkuvaiheessa. Meillä oli soolojen ilta -teemainen klubi, yksin soittavia tyyppejä. Airi oli kova.”
”On edelleen!” Leija lisää ja jatkaa: ”Sitä mä koitin aamulla tässä miettiä, että mitä se nykykansanmusiikki edes on. Onko sitä kaikki kansanmusiikkia juuri nyt soittavat, sekä perinteisemmät ryhmät että ammattimaiset artistit? Vaiko vain perinteen uudistajat? Näistä soolobiiseistä mä oon ajatellut, että se on popalbumi.”
”Oikeessa elämässä sillä varmaan ei ole merkitystä”, Pekko otaksuu. ”Mistä tahansa musiikista kun rapsuttelee pintaa pois, niin ne samat sävelethän siellä on. Laatikoimisen takia on helpompi plärätä kaupassa levyjä. Tai nykyään laittaa hakukenttään. Genret on hauskoja, ja omakin mieli toimii silleen, mutta kamukentän sisältä ollaan pohdittu, että onko järkevää käyttää kansanmusiikki-termiä, koska se myös rajaa pois ihmisiä.”
”Mä mietin soolon kanssa aluksi, että miten tämä kansanmuusikkous tähän suhteutuu”, Lautamaja sanoo.” Mutta kaikkialla muualla maailmassa jos on jotain juuria, niin se on usein aika positiivinen asia. Mä en ainakaan ala valehtelemaan mitään, ihan avoimesti olen kansanmusiikkitaustainen. Mieluummin otan sen voimavaraksi.”
”80-luvun teknopioneerit on nykyään perinnemusaa”, Pekko Käppi huomauttaa. ”Kaikesta tulee perinnettä jossain vaiheessa.”
