Tuokiokuva elämästä:
Kauppakeskuksen liukuovet aukeavat. Kaiuttimet jäkättävät marketin alennuksista, lakitoimiston palveluista, uutuustuotteista. Kauppoja: vaatteita, sampoita, kenkiä, elämyslahjakortteja, pelejä, kausialennus, kolme kahden hinnalla, osta heti, kiire, silmät saalistavat katsekontaktia: ”Hei tuleeko Aku Ankka, tuleeko Hesari, tuleeko…”
Metron liukuportaat nielevät ihmisiä maan alle. Valo on kelmeää. Mainostaulut myyvät tavaraa, ihmisiä ja ideologioita, metrolaiturilla ruokapöydän kokoinen valoruutu ilmaisee itseään pelkällä räikeydellään. Metro ulisee ja sihahtaa. Ovet auki. Ihmismassa purkautuu laiturille, toinen ihmismassa survoo sisään. Lisää näyttöjä, uutisia: sota, Gaza, puukotus. Maailma kaatuu. Säätiedot, impotentteja aforismeja.
Mitä voit ymmärtää mistään tällaisessa kohinassa? Et mitään.
Kaikki huutaa kilpaa huomiosta kuin Tiktok-videot, jotka alavat ja loppuvat vain alkaakseen ja loppuakseen, jotta algoritmi tietää, minkä haluamme alkavan ja loppuvan seuraavaksi.
Eikä kukaan huomaa tuota yhtä ihmistä, joka istuu metron penkillä ja itkee.
Hannaeerika on artisti, joka ei halua mukaan tähän kilpahuutoon. Hänen debyyttilevynsä puhkaisee kohinan läpi, tarkentaa itkevään tyttöön, menee tämän viereen ja lohduttaa.
Hannaeerika eli Eerika Salli, 24, avaa asuntonsa oven Haagassa. Kämppä on kuin kirjava villasukka, värikäs ja lämmin, ja niin on myös Salli. Hänellä on yllään omatekemä neule.
Kasvin takana seinää vasten istuu kolme nukkea. Ne aiheuttivat Sallille vähän aikaa sitten stressiä. Nuket poseerasivat Kiiltokuvaenkeli-singlen kannessa. Kuvausten aikataulu oli sovittu, ja Sallin piti neuloa nukeille vaatteet. Tuli kiire.
”Raivolla neuloin töppösiä niille. Ei niistä ihan täydelliset tulleet, niissä ei ole kunnon kantapäitä, mutta ehdin kuitenkin”, Salli Sanoo.
Salli on neulonut myös kaikki vaatteet, joita hän käyttää keikoilla esiintyessään. Neulominen rauhoittaa. Mitä isompi ja pidempikestoinen neulomisprojekti, sitä turvallisempi olo.
”Joskus puran valmiita töitä, että pääsen neulomaan uudestaan. Koko turvallisuudentunteeni perustuu neulomiseen”, Salli sanoo ja nauraa.
Hän tuo kahvipannun ja lautasellisen keksejä pöytään, istuu alas ja alkaa neuloa.
Ikkuna on auki. Puiden lehdet kuiskailevat tuulessa. Rauhallista, ihan kuin Sallin debyyttilevyllä. Sen laulut ovat syntyneet tässä asunnossa – sekä eräässä toisessa paikassa, Sallin turvapaikassa.
Juodaan kahvia. Eerika Salli kertoo taustoistaan. Emme tiedä niistä mitään, koska Hannaeerika on varsin uusi ja tuntematon nimi.
Salli oli lapsena ja teininä niin sanottu kympin tyttö, vastuuntuntoinen suorittaja.
”Jos tuli 9+ kokeesta, vanhemmat saattoivat huolestua, että mikä oli vialla, enkö ollut ehtinyt lukea.”
Hän soitti ja lauloi ala-asteella ja kirjoitti lauluja, kunnes lopetti hetkeksi yläasteella. Silloin Salli ajatteli, että laulujen kirjoittaminen ei ollut cool. Se oli liian pehmeää.
Lukion jälkeen Salli haki yliopistoon opiskelemaan ympäristöpolitiikkaa, koska oli huolissaan ilmastonmuutoksesta. Hän haki myös Joensuun konservatorioon. Salli pääsi molempiin kouluihin. Tarkoitus oli, että yliopistoon panostetaan ja konservatorio menee sivussa. Kävi toisin päin.
Hän huomasi opiskellessaan, että hänen paikkansa maailman pelastamisessa ei ole tutkijan tai asiantuntijan roolissa, vaan taiteilijan roolissa.
”Yliopistolla oli muitakin ihmisiä, jotka haluavat edistää ilmastoasiaa tutkinnon kautta.”
Salli jäi yliopistosta tauolle, teki konservatorio-opinnot loppuun ja opiskelee nyt Helsingissä Metropolia-ammattikorkeakoulussa musiikin tekemistä ja tuottamista.
Eerika Salli laulaa näin kappaleellaan Tuntematon bussissa. Se on peräisin Sallin ensimmäiseltä julkaisulta, jota hän kutsuu demokokoelmaksi. Salli julkaisi sen 2020.
”Mietin, että on turha odottaa, että joku tulee hakemaan kotoa. Ajattelin, kuinka vaikeaa se nyt voi olla äänittää, miksata, masteroida ja julkaista kaikki itse. Katsoin parin tunnin opetusvideon Youtubesta, ostin saamallani kahdensadan euron apurahalla Logicin ja aloin hommiin.”
Salli tiesi, että artistin tuloilla on vaikeaa pärjätä. Joskus hän miettii, olisiko ollut fiksumpaa, että olisi varasuunnitelma, joku ”oikea” tutkinko, jolla pääsee ”oikeaan” työpaikkaan. Mutta Salli koki, että hänellä ei ole vaihtoehtoa.
”Olisiko parempi, jos istuisin yliopiston luennolla ja miettisin koko ajan, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kuka siinä voittaa? Ajattelin, että jos teen musiikkia, teen sitä täysillä ja otan sen taloudellisen epävarmuuden.”
Usko on kova, on pakko olla.
”Minulla on hyvä juttu tässä, mä olen menossa pitkälle. Nyt odottelen vaan kutsua Emma-gaalaan”, hän sanoo ja nauraa.
Salli vakavoituu:
”Tiedostan, mitä olen valinnut, ja että tämä on vaikea polku. Kaikki ei ole omissa käsissä sen suhteen, miten oma ura menee.”
Jonkun täytyy huomata Hannaeerika, jotta ura etenee. Siksi Sallin täytyy markkinoida itseään. Huomiotaloudessa hänen on pakko osallistua kilpahuutoon, vaikka se ei tee hänelle hyvää. Kun kohina ahdistaa liikaa, Salli menee hakemaan rauhaa ja inspiraatiota turvapaikastaan.
Eerika Salli on päässyt ulos bussista. Hän seisoo asemalla ja odottaa, kunnes näkee auton.
Sallin mummo karauttaa autolla parkkipaikalle ja ottaa kyytiin. He ajavat peltoja halkovaa tietä pitkin, ja pikkuhiljaa liikenne hiljenee, tiet kapenevat ja katulamput vanhenevat. Salli haistaa avonaisesta ikkunasta ilmaa ja kuuntelee hiljaisuutta, jota rikkoo vain auton moottorin hurina.
Sitten ollaan viimeisellä pienellä hiekkatien pätkällä, jonka päässä on vanha omakotitalo. Sitä ympäröivät pellot, joiden takana alkaa metsä. Talon takana kimmeltää järvi.
Taloa hallistee tupa, jossa on pitkä punainen pöytä, kaksi ruskeaa nojatuolia ja televisio. Siitä Salli ja mummo katsovat joka ilta kuuden uutiset. Leivinuunissa mummo paistaa ruisleipää. Pöydän ääressä pelataan joka ilta Scrabblea. Puhelin jää keittiöön.
”Jos kaikki alkaa olla liikaa Helsingissä, menen aina mummolaan. Ja jos en jostain syystä pääse sinne, niin sitten on neulottava vimmatusti”, Salli sanoo.
Mummolassa Viitasaaressa kohina lakkaa. Salli huomasi tämän, kun muutti 17-vuotiaana lukion viimeisen luokan ajaksi mummolaan. Nykyään Salli huomaa, että pään selkiytyminen alkaa jo bussissa matkalla mummolaan.
”Alkaa tuntua, että on mahdollisuuksia ja intoa tehdä juttuja.”
Alkaa tuntua, että ei maailma kaadukaan. Sen tunteen Salli haluaa pystyä antamaan kuuntelijoilleen – debyyttilevynkin Salli on julkaissut Mummola Records -nimellä.
Palataan Haagaan kahvikuppien, neuleiden ja nukkejen keskelle.
Salli julkaisi ”demokokoelmansa” jälkeen singlejä, mutta tänä vuonna julkaistun maxi-EP:n hän kokee oikeaksi debyyttilevykseen.
”Tuntuu, että se artisti, joka haluan olla, on löytynyt, ja homma on viimein läjässä.”
Debyytin nimi on Aarteet, enkelit ja muut. Sen folk-pop-musiikki ei ole iloista, mutta se on kaunista samalla kipeällä tavalla kuin on kaunista nähdä, kuinka äiti puhaltaa itkevän lapsena haavaan ja saa kivun hellittämään.
Levy on ennen kaikkea paikka, Salli sanoo. Sellainen kuin mummola.
”Paikka, jossa on turvallista käsitellä myös vaikeita asioita ja jossa on lupa tuntea vaikeatkin asiat ilman, että niitä tarvitsee pelätä tai hävetä. Paikka, jossa uskoo siihen, että ihmiset ovat hyviä.”
Tämä on radikaalia puhetta maailmassa, jossa alkaa jatkuvasti uusia sotia ja jossa vannotaan ”arvopohjaisen realismin” nimeen. Maailmassa, jossa ei eletä, vaan suoritetaan kakofoniassa tekoälyn avulla 2.0-elämää ja mitataan kaikkea – biisien soittokertoja, artikkeleiden klikkauksia, tykkäyksiä, kehon toimintoja.
Tällaisessa maailmassa musiikin, kokemusten ja ihmisten arvo typistyy lukuihin, jotka ovat laitettavissa Excel-taulukkoon, joka määrittää, mikä on arvokasta ja mikä ei.
Se ei sovi Hannaeerikalle.
”Ei tarvitse mennä siihen kovuuteen mukaan.”
Aarteet, enkelit ja muut on aseen piippuun työnnetty päivänkakkara, herkkyyden hard corea ja niin irrallaan kyynisestä realismista, että se on suorastaan röyhkeää – ja todistetusti tarpeellista:
”Eräs kuuntelija sanoi mulle keikalla, että kuuntelee mun musiikkia joka päivä, koska sen avulla hän pääsee turvaan. Vaikka en koskaan tekisi isompaa läpimurtoa, olen tavallaan saavuttanut jo unelmani, kun olen pystynyt antamaan edes yhdelle ihmiselle jotain tuollaista”, Salli sanoo.
Olemme lähteneet kävelylle Haagassa. Salli haluaa näyttää puiston, jonka penkillä hänellä on tapana istua ja lukea. On heinäkuu, ja pitkä sadejakso on vaihtunut ensimmäiseksi aurinkoiseksi päiväksi.
Nykyään joissain yökerhoissa eivät soi enää kokonaiset kappaleet, vaan pelkät kertosäkeet. Muutama kymmenen sekuntia täyttä ajoa, sen jälkeen lisää täyttä ajoa. Tiktok on biisien hittipotentiaalin testausalusta, jossa voi tarkistaa, koukuttaako kappale ensimmäisten sekuntien aikana riittävän suuret massat, ja jos ei koukuta, biisiä ei tehdä.
Hannaeerikan debyyttilevyllä on kuusi laulua. Sen alkamisen ja loppumisen välillä on 16 minuuttia ja 44 sekuntia. Se on monelle sekunti-impulssimaailmassa elävälle liian pitkä aika. Jaksaako Tiktok-ajan ihminen keskittyä edes reilun vartin verran, ja jos ei jaksa, miksi tehdä tällaisia kokonaisuuksia, miksi tehdä levyjä?
”Kaikkialla toitotetaan, että kukaan ei enää kuuntele levyjä ja kukaan ei enää lue kirjoja. Aijaa? Mä kuuntelen levyjä, mä luen kirjoja. Tuskin mä olen ainoa”, Salli sanoo.
Salli sanoo tietävänsä, että jotkut ihmiset saattavat ajatella, että hän on naiivi.
”Mutta ihan varmasti maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ei halua olla mukana tässä kovuudessa ja suorittamisessa. Koska aika harva siinä varmaan oikeasti voi hyvin.”
Kauppakeskuksen liukuovet aukeavat. Kaiuttimet pauhaavat marketin alennuksista, metron liukuportaat nielevät ihmisiä maan alle, mainostaulut myyvät, uutiset toitottavat sotaa, Gazaa, puukotusta, ilmastotuhoja, tulvia. Maailma kohisee ja kaatuu ja kaikki huutavat kilpaa huomiosta matkalla helvettiin ja yksinäinen ihminen itkee metron penkillä ja itkee.
Tämä kaikki on ihan totta, ja Eerika Salli tietää sen. Mutta hän myös tietää, ettei siinä ole kaikki.
Sillä jos katsoo kohinan läpi, huomaa pariskunnan, joka pitelee toisiaan kädestä. Huomaa asiakkaan, joka sanoo kassalle, että tällä on kauniisti laitetut kynnet. Huomaa halaavia ystäviä ja koiran, joka heiluttaa häntäänsä.
”Täytyy yrittää nähdä hyviä asioita sen sijaan, että olettaa aina pahinta”, Salli sanoo.
Pieniä, tärkeitä asioita. Niitä tapahtuu joka päivä, tunti ja minuutti. Ja jokainen voi itse päättää, edistääkö hyviä asioita sen sijaan, että vaipuu välinpitämättömyyteen ja kovuuteen.
Voi päättää tarkentaa kohinan läpi siihen metron penkillä itkevään ihmiseen ja kysyä, mikä hätänä.
Ja oli se mitä tahansa, voi luvata, että ei maailma siihen kaadu. Ei se kaadu.
