• EN
  • SV
  • Elämän instrumentit

    Anssi Kela rakastaa soittimia ja niiden omistamista.
    Nyt hän kertoo, mitkä kymmenistä kitaroista, bassoista ja koskettimista ovat hänelle ne kaikkein tärkeimmät.

    Arrow down
    Teksti: Ville Hartikainen
    Kuva: Ville Malja

    Kesäkuussa 2020 akustinen Martin D-18E myytiin Julien’sin huutokaupassa ennätykselliseen kuuden miljoonan dollarin hintaan. Kyseessä oli korkein kitarasta maksettu summa koskaan.

    Kitara oli kuulunut muusikko Kurt Cobainille. Hän oli soittanut sitä Nirvanan MTV Unplugged -esityksessä lokakuussa 1993, viisi kuukautta ennen itsemurhaansa. Cobain oli ostanut kitaran 5000 dollarilla.

    Kolme vuosikymmentä myöhemmin sen hinta oli yli tuhatkertaistanut. Mikä oli muuttunut?

    Pintatasolla ei mikään. Kyseessä oli tismalleen sama soitin, jonka Cobain osti Voltage Guitars nimisestä soitinliikkeestä Los Angelesissa alkuvuodesta 1992. Kuuluisan omistajansa traagisen kuoleman myötä kitaran ympärille alkoi kuitenkin muodostua aivan uudenlaisia merkityksellisyyden tasoja. Siitä tuli jotain elämää suurempaa.

    Tämän sanoo ymmärtävänsä myös muusikko Anssi Kela. Hän tunnustaa olevansa ihmistyyppiä, jolle syntyy helposti tunnesiteitä erilaisiin esineisiin. Ja aivan erityisen helposti hän kiintyy soittimiin. Ne ovat hänen aarteitaan.

    Kelan muistiinpanojen mukaan hän omistaa nykyisin yhteensä 47 kitaraa ja bassoa sekä kymmeniä erilaisia kosketinsoittimia. Suurin osa niistä roikkuu täällä, hänen kotinsa autotalliin rakennetun studiohuoneen seinillä.

    Olemme pyytäneet Kelaa valitsemaan kokoelmistaan viisi itselleen henkilökohtaisesti tärkeintä ja merkityksellisintä soitinta, ja kertomaan tarinoita niiden takaa. Kela on lupautunut ottamaan haasteen vastaan. Vaikka helppoa se ei tule olemaan, hän tuskailee.

    ”Multa on joskus kysytty, että jos talo syttyisi tuleen ja mulla olisi aikaa pelastaa ainoastaan yksi soitin, niin mikä se olisi.

    Olen vastannut, että varmaan kaikki ehtisivät palaa, kun jäisin kuitenkin empimään.”

    Kela kertoo soitinfilosofiansa tiivistyvän yksinkertaiseen periaatteeseen: soittimia ostetaan, ei myydä. Hän sanoo poikenneensa ohjesäännöstä ainoastaan kerran. Kyseessä oli hänen ensimmäinen oma soittimensa, vuoden 1976 mallia oleva Fender Precision Bass.

    ”Basso oli ollut pitkäaikainen haaveeni. Halusin jostain syystä soittaa nimenomaan bassoa. En tiedä miksi. Syksyllä 1986 perustin luokkakaverieni kanssa ensimmäisen yhtyeeni nimeltä Yhdeksäs hetki. Soittelin lainabassolla vuoden verran, mutta sitten piti saada jo oma.

    Isä oli kuollut kahta vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa. Faijan bändin laulaja Mikko Kuustonen halusi auttaa sopivan soittimen etsimisessä, ja löysi Oulun keikkareissulta 2000 markkaa maksavan Fender Precision Bassin. Toinen perhetuttumme, kapellimestari Osmo Vänskä lupasi maksaa siitä puolet.

    Muistan, kun basso saapui Matkahuollon mukana Vihdin kirkonkylään. Avasin pakkauksen huoneeni lattialla kädet täristen. Eihän minulla ollut hajuakaan, oliko kyseessä hyvä vai huono soitin. Mutta se oli minun omani. Se oli tärkeintä.”

    ”Soittotaidon kehittyessä aloin arvostaa Jaco Pastoriuksen kaltaisia vikkeläsormisia jazz-basisteja. Ajattelin, että joku päivä minusta tulisi maailman paras basisti.

    Matkustin monesti koulupäivän jälkeen Helsinkiin, ja kävin Mechelininkadun Bass Centerissä ihastelemassa hienoja käsintehtyjä hifibassoja. Presari alkoi tuntua niiden rinnalla vanhanaikaiselta ja ihan paskalta.

    Laitoin Rumbaan myynti-ilmoituksen, ja hinnaksi määritin saman kaksi tonnia, jolla olin basson ostanut. Soitin meni nopeasti kaupaksi. Kuvittelin tehneeni hyvät kaupat.

    Muutaman viikon päästä alkoi jo kaduttaa. Yritin tavoittaa ostajan puhelinluettelosta, ja soitin jokaiselle löytämälleni samannimiselle henkilölle. Oikeaa tyyppiä ei kuitenkaan löytynyt. Luulin menettäneeni soittimen lopullisesti.

    Pari vuotta sitten kysyin puolileikilläni Facebookissa, tietäisikö kukaan, missä vanha bassoni mahtaisi olla. Yllätyksekseni se oli seuraavana päivänä jo löytynyt.

    Omistaja oli sama, jolle olin myynyt soittimen 3o vuotta aiemmin. Sovimme kaupoista. Hinta oli edelleen kaksi tonnia. Vain valuutta oli vaihtunut.”

    Kelan toinen valinta on akustinen Martin HD-28. Kitaramerkki on useiden muusikoiden suosiossa ja sen sointiin ovat luottaneet muiden muassa Bob Dylan, Paul Simon ja Paul McCartney. Martin on näytellyt ratkaisevaa osaa myös Kelan musiikkiuralla. Se teki hänestä Suomen suosituimman artistin.

    ”Oli vuosi 1999. Pekka ja susi oli hajonnut. Olimme yrittäneet saada toista albumiamme kovasti aikaiseksi, mutta touhu meni lopulta pään hakkaamiseksi seinään. Tuntui, että bändistä oli tullut biisintekemisen ja luovuuden este.

    Olin päättänyt hankkia itselleni teräskielisen akustisen kitaran. Kaikki diggailemani artistit soittivat Martinilla, Neil Young etunenässä. Young oli tuohon aikaan suurin idolini. Halusin samanlaisen soundin kuin hänellä.

    Budjettini oli 5000 markkaa. Testailin halvempia malleja ja olin tyytyväinen kuulemaani. Sitten huomasin seinällä roikkuvan Martin HD-28:n.

    Vilkaisin hintalappua: neljätoista tonnia. Ei mitään järkeä. Pakkohan sitä oli silti kokeilla. Tein kalliin virheen. Soitin yhden soinnun ja ajattelin välittömästi: ”Voi vittu…”

    Sijoitus maksoi itsensä kuitenkin moninkertaisesti takaisin. Aloin kirjoittaa kitaralla uusia kappaleita, ja niistä syntyi soolodebyyttini Nummela.

    Opin ensimmäistä kertaa kertomaan biiseissä tarinoita ja löysin oman ääneni laulunkirjoittajana. Martin kehysti ja säesti tuota muutosta.”

    ”Olen kirjoittanut monet suurimmista hiteistäni tällä kitaralla. En silti ajattele, että soittimessa itsessään olisi mitään erityislaatuista. Laulut eivät asu kitaran sisällä. J. Karjalainen oli kuulemma joskus vienyt kitaransa myyntiin. Syyksi hän oli ilmoittanut, että tästä kitarasta on biisit loppu.

    Itse ajattelen, että soittimen ääni tai ulkonäkö voi toki inspiroida, mutta laulut kumpuavat kuitenkin ympäröivästä maailmasta. Kitarat ovat lopulta vain puuta ja liimaa. Ne ovat kuin kirjailijan kynä tai taitelijan sivellin, joita pitkin ajatus saa muodon.”


    Jimi Hendrix ja Fender Stratocaster. Angus Young ja Gibson SG. Jimmy Page ja Gibson Les Paul. Moni maailmankuulu kitaristi on identifioituvat tiettyyn kitaramalliin. Yksittäisestä soittimesta on tullut näkyvä osa heidän artistikuvaansa. Anssi Kelan kohdalla tuo soitin on Gretsch 6120.

    ”Punainen kitara, jonka kävin ostamassa Lontoosta joulukuussa 2001. Missasin kitaran vuoksi Linnan juhlat. Sen jälkeen ei ole uutta kutsua tullut.”

    Punainen kitara, jonka kävin ostamassa Lontoosta joulukuussa 2001.
    Missasin kitaran vuoksi Linnan juhlat. Sen jälkeen ei ole uutta kutsua tullut.”

    ”Olen soittanut Gretschiä keikoilla enemmän kuin mitään muuta kitaraa. Se näkyy myös ulkonäössä. Naarmuja ja kulumaa on siellä täällä.

    En ole koskaan osannut tai halunnut varoa sellaisia asioita. Kitarat ovat kuitenkin työvälineitä, eivät mitään vitriinissä säilytettäviä keräilyesineitä.

    Mielestäni kolhut ainoastaan lisäävät soittimen persoonallisuutta. Ne ovat osa tarinaa.

    Gretsch ei ole maailman helpoin kitara soittaa. Se on kiertoherkkiä, se soi melko huonosti ja on soolokitarana vähintäänkin haastava.

    Perussointujen hakkaamiseen se on silti loisto peli. En tiedä, kuulostaako mikään muu kitara siinä touhussa yhtä hyvältä.

    Jos olisi pakko soittaa koko keikka yhdellä kitaralla, niin se olisi ehdottomasti tämä. Gretsch on luottopakkini. Ja onhan se myös tosi komean näköinen soitin.”

    Gretsch 6120 esiintyy esimerkiksi 1972-kappaleen musiikkivideolla.

    Arrow down

    Seuraavaksi Kela nostaa telineestä valkoisen Telecasterin. Soitin kuului aiemmin hänen esikuvalleen, muusikko Pave Maijaselle.

    Toissa vuonna ALS-tautiin menehtynyt Maijanen ja Kela tutustuivat toisiinsa 2015 Vain elämää -ohjelmasarjan kuvauksissa.

    Kela kertoo tunteneensa hengenheimolaisuutta ”vanhemman valtiomiehen” kanssa. Maijanen oli musiikin moniottelija ja multi-instrumentalisti, joka sävelsi, soitti ja tuotti musiikkia tyylilajiin katsomatta. Juuri sellainen musiikintekijä Kelakin halusi olla: enemmän muusikko kuin artisti.

    ”Notkuimme kuvausten ulkopuolella paljon yhdessä. Pavelle oli Hirvensalmella mukanaan hieno valkoinen vuoden 1957 Telecaster.

    Muistan, että yhden kuvauspäivän jälkeen kitara oli jäänyt telineeseen, ja tiedustelin varovaisesti, voisiko sitä mahdollista päästä kokeilemaan.

    Hiplasin kitaraa hetken ja huomasin, että kyseessä on älyttömän hyvä soitin. Siinä tuntui vuosikymmenten käsityöläisyys ja kädenjälki.

    Telecaster on parhaimmillaan lyömäsoitin. Se on kitara, joka tykkää, että sitä soittaa kovaa. Pavelle se sopi hyvin. Hän oli nimenomaan tarkkakätinen komppisoittaja.”

    Telecaster on parhaimmillaan lyömäsoitin. Se on kitara, joka tykkää, että sitä soittaa kovaa. Pavelle se sopi hyvin. Hän oli nimenomaan tarkkakätinen komppisoittaja.”

    Kela kertoo, että joitain vuosia myöhemmin Kitarapajan Jaakko Kiikeri postasi Facebook-sivulleen kuvan tutunnäköisestä Telecasterista. Päivityksen alla alkoi kuhina: oliko Paven Tele tullut myyntiin?

    ”Soitin Jaakolle, ja sain kuulla Paven sairaudesta. Pave ei pystynyt enää soittamaan ja oli myymässä soittimiaan. Mietin puhelun jälkeen hetken aikaa. Sitten laitoin Jaakolle viestin, että varaa kitara minulle, ostan sen.”

    ”Tapasin Paven vielä kerran ennen hänen poismenoaan. Teki suuren vaikutuksen, millaisella tavalla hän suhtautui lähestyvään kuolemaansa. Pave ei ollut katkera, vaan kiitollinen siitä, että oli saanut elää hyvän elämän. Hänelle nyt vain sattui käymään näin.

    Siitä Pave oli kovasti mielissään, että Telecaster päätyi juuri meikäläiselle. Luulen, että ajattelimme kitaroista hyvin samalla tavalla. Ne ovat kuin viestisoihtuja, jotka vaihtavat jossain vaiheessa kantajaansa. Aikanaan tulen itsekin luovuttamaan tämän eteenpäin. Rakastan tätä kitaraa, se on luultavasti paras soittimeni.”

    Pave Maijanen ja Telecaster nähtiin Euroviisuissa Malmössä 1992.

    On viimeisen, muttei suinkaan vähäisimmän soittimen vuoro. Studiohuoneen nurkassa nököttävä Yamaha CP-70B-sähköpiano painaa hulppeat 140 kilogrammaa.

    Se on kaikista soittimista myös henkilökohtaiselta painoarvoltaan Kelalle merkittävin. Piano kuului hänen 1985 kuolleelle isälleen.

    ”Faija soitti koskettimia Pro Fide -nimisessä gospelyhtyeessä. Soittelin pikkupoikana monesti hänen syntikoillaan.

    Oli jännää puuhaa hiipiä faijan työhuoneelle, laittaa luurit päähän, väännellä nappuloita ja kuunnella kaikkia niitä suhinoita ja pulputuksia.

    Pro Fide oli siitä erikoinen bändi, että sen soittimet omisti Suomen Raamattuopisto niminen kristillinen järjestö. Muutama viikko faijan kuoleman jälkeen kaikki hänen soittimensa tultiin hakemaan meiltä kotoa. Se oli kuin puukonisku sydämeen. Tuntui, että faija oli nyt lopullisesti poissa.

    Viitisen vuotta sitten bongasin Facebookissa myynti-ilmoituksen samanlaista sähköpianosta kuin faijalla oli aikoinaan. En tuntenut myyjää nimeltä, mutta huomasin, meillä oli muutama yhteinen Facebook-kaveri. Ja he olivat vanhoja Pro Fiden soittajia! Soitin myyjälle ja asia oli niin kuin olin aavistellut ja toivonut: kyseessä oli faijan vanha piano. Sovimme kaupoista saman tien.

    Oli jännä fiilis päästä soittamaan pianoa ensimmäisen kerran, kun tiesi, että faija oli painellut näitä ihan samoja koskettimia. Tunsin, että sain tavallaan faijaan kosketuksen. Pianosta tuli fyysinen linkki meidän välillemme. Ja nyt se oli palannut kotiin.”



    Lisää samasta aiheesta
    Artistit Muusikot Soittimet
    Jaa artikkeli