Jaakko Laitisesta tuli muusikko, vaikka hän ei aluksi uskonut mahdollisuuksiinsa.
Nyt Rovaniemelle palannut Väärä Raha -yhtyeen keulakuva elää unelmaansa ja sanoo,
että kulttuurin tekeminen on ihmisyyden ydin.
Kun The Doors -elokuvaa oli kulunut muutama minuutti, Jaakko Laitinen tiesi jo, että ei ollut aiemmin nähnyt vastaavaa.
Jim Morrisonia näytelleen Val Kilmerin karisma ulottui televisioruudulta Rovaniemen Ketuntiellä sijainneen asunnon olohuoneeseen saakka.
Elokuva tavoitti kymmenvuotiaan Jaakon mielessä jotain tärkeää.
– Kun katsoin leffaa, sain lupauksen luovuudesta. Arkipäivän yli kurkottamisesta, musiikin voimasta. Se kolahti eikä jättänyt rauhaan, Jaakko kertoo.
Ennen elokuvaa musiikki ei kuulunut Jaakon elämään sen ihmeemmin kuin parhaimpien kavereidenkaan. Mieluiten Jaakko rakenteli metsään majoja ja seikkaili lähiön ostoskeskuksella, usein kirjastolla.
Kaksi vanhempaa sisarusta kävivät Lapin musiikki- ja tanssiopistossa viulu- ja huilutunneilla, mutta kuopus ilmoitti vanhemmilleen, että ei soita. Eikä soittanut.
Jaakko muistelee, että sai nuorimmaisena viisi ja seitsemän vuotta vanhempia sisaruksiaan vapaamman kasvatuksen. Soittotunneille ei pakotettu.
– Mielipidettäni ilmeisesti kunnioitettiin. Myöhemmin se harmitti, koska nuottienlukutaidosta olisi ollut hyötyä. Toisaalta olen nyt tässä eli kaikki sujui riittävän hyvin näinkin.
Siskon ja veljen etydien kuuntelemisesta oli kuitenkin se hyöty, että Jaakko löysi isänsä levyhyllylle ja radion toivekonserttien pariin. Rölli, Tiikerihai ja Kuningaskobra painuivat mieleen.
– Kun kuuntelin kappaleita aikuisena, tajusin, kuinka musiikillisesti kunnianhimoisia ja sanoituksellisesti nerokkaita ne ovat.
The Doors -elokuvan jälkeen Jaakko uppoutui 1960-luvun hippirokkiin ja suomalaisiin artisteihin, kuten Dave Lindholmiin. Ennen tätä Jaakko ajatteli, että suomeksi ilmaiseminen oli latteaa. Nyt hän kuitenkin lumoutui kielestä ja sen mahdollisuuksista.
– Daven lisäksi kuuntelin Rauli Badding Somerjokea. Viehätyin varsinkin hänen iskelmällisistä biiseistään.
Jaakko rupesi tutkimaan iskelmää lisää. Mistä on kyse ja mistä se on peräisin? Hän kävi läpi Tapio Rautavaaraan, Reino Helismaan ja Olavi Virran tuotantoa. Polku vei eteenpäin venäläisiin, slaavilaisin ja romanien tekemiin kappaleisiin.
Silloin iski jälleen.
Melodinen maailma ja suloinen kirpeys tuntuivat heti omilta. Pitkään Jaakko mielsi itsensä kuitenkin musadiggariksi, joka fiilistelee sävelmiä kotibileissä ja kirjastossa.
– En todellakaan ajatellut, että olisin astunut lavalle ja laulanut.
Seitsemäntoistavuotiaana Jaakko oli ystävänsä äidin kyydissä matkalla Järvenpään Puistobluesiin katsomaan Santanaa.
Matka pohjoisesta oli pitkä, joten pojat kuluttivat kilometrejä laulamalla autosta löytyneiden c-kasettien tahdissa. Aikansa kuunneltuaan ystävän äiti totesi, että Jaakolla on hyvä ääni.
Hetki oli mullistava ja mystinen.
– Mietin, että hetkinen. Joku kehuu lauluääntäni. En ollut koskaan ennen oivaltanut, että osaisin päästellä ääniä niin, että se kuulostaisi hyvältä.
Kommentti antoi itsevarmuutta. Tämän jälkeen ystävä vinkkasi Rovaniemellä sijainneen Pub Karhugallerian omistajalle Pertsalle, että Jaakko osaa laulaa.
– Näin ensihetkeni poikkitaiteellisen baarin estradilla olivat pedatut.
Syntyi kumpaakin palveleva sopimus. Kun turistit kävelivät sisään, Pertsa kävi kuiskaamassa Jaakolle, että vedä iskelmä.
– Kun turistit kuuntelivat minua, he olivat usein hyvillään, että mikä poika täällä laulaa. Esityksen jälkeen Pertsa sujautti käteeni muutamat kolikot.
Vaikka Jaakon vanhemmat eivät esiintyneet, suvussa oli ollut muusikkoja aiemmin. Äidinisä Olavi Tissari oli Tornionjokilaaksossa kuuluisa trubaduuri, joka kuoli Jaakon ollessa pieni.
Kun Jaakko vuosia myöhemmin työskenteli Yleisradion arkistossa, hän löysi filmipätkiä isoisästään. Hetken tuntui kuin olisi katsonut ruudulta itseään.
– Ukki ei tietoisesti opettanut minulle musiikkia. Jostain se kuitenkin siirtyi.
Jaakko uskoo, että olisi ajautunut musiikkimaailman joka tapauksessa, mutta tietyillä ihmisillä, kohtaamisilla ja oikeaan hetkeen lausutuilla kannustuksilla oli eteenpäin työntävä vaikutuksensa.
Yksi käänne oli, kun Jaakko kotikaupunkinsa musiikkikirjastossa suoritetun siviilipalveluksensa jälkeen lähti opiskelemaan Pirkanmaan ammattikorkeakouluun digitaalista ääntä ja kaupallista musiikkia.
Vaikka opiskelu oli inspiroivaa, Jaakko huomasi, että suurin osa opiskelukavereista oli puuhannut musiikin parissa tavalla tai toisella pienestä pitäen.
Hän oli aloittanut myöhään.
– Ajattelin, että koska minä vain laulan, on opiskeltava jotain, jonka jo osaan. Näin en paljastu huijariksi. Matkani jatkui Ouluun lukemaan kirjastoalaa.
Samoihin aikoihin Jaakko alkoi tehdä kitaristiystävänsä kanssa pieniä syntymäpäivä- ja baarikeikkoja. Matalalla profiililla, mutta silti. Ensimmäinen virallinen bändi perustettiin muutama kuukausi myöhemmin.
Kipinä oli kylvetty.
– Esitimme Orkestar Business Class Duona kansanlauluja ja itäeurooppalaisia iskelmiä. Aloin ajatella, että tätä haluan lisää.
Syyskuussa Jaakko lähti vaihto-oppilaaksi Unkariin. Kun ystävät kysyivät, miksi Unkari, Jaakko myhäili. Hän oli tutkinut tarkasti, missä pääsisi ”hyvän musiikin pelipaikoille.”
Vaihtoehdoksi valikoitui Unkarin kolmanneksi suurin kaupunki Szeged.
– Alueen musiikki vain kolahti. Se ei ollut yksioikoista, vaan runsasta. Surullista ja iloista samassa biisissä. Halusin enemmän kuin yhden desinfioidun tunnetilan.
Vuoden aikana Jaakko alkoi kirjoittaa entistä enemmän sanoituksia. Kun paluu kotiin koitti, ystävä ja kollega, haitaristi Marko Roininen pyysi, että Jaakko näyttäisi tekeleitään. Ehkä niillä voisi tehdä jotain.
Kun Marko muutti Helsinkiin opettajaksi, Jaakko lähti perään. Elokuussa 2008 hän aloitti yliopistolla slaavilaisen kielen ja kulttuurin opinnot.
– Kohdallani tämä tarkoitti pääasiassa serbiaa.
Fuksivappunaan Jaakko pyöri Helsingin yössä. Kun uusissa seurueissa kävi ilmi, että Jaakko luki serbiaa, ihmetys oli suurta. Miten tutkinnolla voi tehdä bisnestä, kysyttiin.
Valintaa pidettiin järjettömänä.
– Vastasin, että kaikella ei ole aina tarkoitus tehdä pelkkää rahaa.
Kannelmäen opiskelijasolussa ja myöhemmin Tapanilan hippikommuunissa oli onneksi kannustavia, samanhenkisiä ihmisiä. Taiteentekijöitä ja visionäärejä.
– Meillä oli ystävieni kanssa vuokralla halpa, vanha omakotitalo. Vaihe oli ihana ja rikas. Pääkaupungissa verkostoiduin sydämeni kyllyydestä.
Ajatus bändistä kyti edelleen mielessä. Kun Jaakko ja Marko tapasivat, he palasivat aina saman kysymyksen äärelle.
Pitäisikö uskaltaa?
Viimein he ryhtyivät toimeen. Mukaan pyydettiin tuttuja Rovaniemeltä, Sallasta ja Inarista.
Alussa Jaakko Laitinen & Väärä Raha -kokoonpanon muodostivat Jaakon ja Markon lisäksi basisti Tuomo Kuure, rumpali Janne Hast ja trumpetisti Jarkko Niemelä. Nykyään Tuomon ja Jarkon tilalla soittavat Juho Kanervo ja Ilkka Arola.
– Vanhat jäsenemme ovat ikuisia kunniajäseniämme.
Ensimmäinen keikka sovittiin Jaakon suomenruotsalaisen kulttuurituottajaystävän läksiäisiin. Hän oli lähdössä Venäjälle vaihtoon, tilannetta piti juhlia. Asetelma mietitytti jokaista.
– Olimme ajatelleet soittaa ensimmäisen keikkamme ystävillemme Rovaniemellä, jossa kaikki kehuisivat meitä ja taitojamme. Nyt jouduimme esiintymään vieraille.
Lopulta yhdessä todettiin, että rohkea rokan syö. Bileet olivat mahtavat, esiintyminen sujui loistavasti, palaute oli kiittävää. Kun bändiläiset seuraavana aamuna roudasivat kamojaan, he miettivät, mikä sopisi yhtyeelle nimeksi.
– Syntytarinoita on bändin sisällä muutamia, mutta minä muistan jonkun heittäneen, että keikka meni läpi kuin väärä raha. Se oli siinä.
Nimi oli mieluinen, koska se keri auki monta merkitystä.
– Mukana olivat feikkiys, autenttisuus, rahan pahuus, valta. Jokaiselle jotain.
Samaan aikaan Helsingin Dubrovnik-baariin perustettiin Balkan Fever -klubi. Helsingissä jylläsi Balkan-buumi, myös vanhat iskelmät olivat nosteessa. Jaakko toteaa, että he osuivat oikeaan hetkeen oikealla sisällöllä.
– Muutama tuttu tokaisi, että vientiä on nyt, mutta mitä sitten, kun buumi loppuu. Vastasin, että olen esittänyt balkanilaishenkistä musiikkia aina ja esitän jatkossakin.
Keikkoja riitti varsinkin opiskelijakaupungeissa, kuten Helsingissä, Tampereella ja Jyväskylässä sekä Lapissa.
– Joka toinen päivä ajattelin, että tämä toimii ja joka toinen päivä, että ketään ei kiinnosta. Saimme kuitenkin urallemme todella lentävän lähdön.
Ensimmäinen levy ilmestyi 2010. Nyt yhtyeeltä on tullut kuuden studiolevyn lisäksi livelevy. Jaakko ällistyy edelleen miettiessään, kuinka nopeasti kaveriporukan toiminta muuttui ammattimaiseksi muusikkoudeksi.
– Ura tuntuu yhä huikealta seikkailulta. En liioittele sanoessani, että elän unelmaani.
Muutama vuosi vierähti Helsingin jälkeen Tampereella. Sitten oli aika palata kotiin.
Ikävä heräsi pikkuhiljaa. Kun Jaakko keikkaili pohjoisessa, hän huomasi, kuinka merkityksellistä kotona oli. Ihmiset puhuivat tuttua murretta. Rytmi oli leppoisa, olo lupsakka. Kiire jäi pois.
– Lisäksi kosketti, kuinka ylpeitä lappilaiset olivat meistä ja tekemisestämme. Aloin miettiä, että täällä minun pitäisi olla.
Haikailu muuttui toiminnaksi, kun läheinen ystävä lähti myös takaisin ja kirjastossa aukesi erikoiskirjastonhoitajan sijaisuus. Pian muuttoauto kaarsi lapsuusmaisemiin.
– Päätös oli oikea. En ole katunut.
Päivät Jaakko työskenteli kirjastolla. Iltaisin hän treenasi, kirjoitti biisejä ja hoiti keikkamyyntiä. Soitti esimerkiksi Hampuriin ja tiedusteli, kuinka korkea oli yöpaikan autotalli.
– Että sopiiko keikkabussi varmasti sisään.
Vuoden kirjastopestin jälkeen Jaakko päätti keskittyä pelkästään musiikkiin. Jaakko toteaa, että nykypäivänä muusikkous vaatii ahkeruuden lisäksi oveluutta. On tiedettävä, mistä hakea apurahoja ja mihin panostaa. Oltava hereillä ja tuntosarvet pystyssä.
Jaakko myy edelleen yhtyeen keikat.
– Käytämme keikkamyyjää ainoastaan Saksassa. Eläkeläiset-yhtye raivasi Keski-Euroopassa aikanaan ladun suomalaiselle hulluudelle. Se vetää yhä.
Toimeentulon varmuus on tyydyttävä. Jaakko korostaa, että vaikka välillä tuntuu, että ura on uppoavien tikkaiden kiipeämistä, hän ei tekisi muuta.
– Oma tilanne on tällä hetkellä hyvä, mutta ala ympärillä voi huonosti. Keikkapaikkoja lakkautetaan ja leikkaukset osuvat kulttuuriin. Tähän toivon muutosta.
Kulttuurin tekeminen on Jaakolle ihmisyyden ydin.
– Näin saamme yhteyden toisiin. Onko olemassa mitään tärkeämpää?
Musiikkinsa Jaakko toivoo antavan kolahduksia, välähdyksiä, tunteita ja ajatuksia. Heille, joilla on vaikeaa, lohtua. Hirveitä tekeville syyllisyyttä.
– Parhaimmillaan sanoitukset syntyvät alitajunnasta. Rationaalinen päivämieli ei toimi samalla tavalla eikä anna yhtä syvää lopputulosta.
Viime aikoina Jaakko on inspiroitunut Juha Vainiosta. Tekninen puoli on tarkkaa, mutta ei kahlitsevaa. Myös Kalevala toimii vuodesta toiseen.
– Aluksi kansalliseepos tuntui pölyiseltä, mutta kun tajusin alkaa lukea sitä ääneen, rupesi pärisemään.
Pohjoisen merkitystäkään ei voi unohtaa. Nuorempana Jaakko oli kiinnostunut, mitä maailmalla oli tarjota. Iän myötä katse kääntyi sisään. Näin se usein menee: Ensin halutaan pois ja lopulta takaisin.
– Olen alkanut pureutua entistä enemmän pohjoiseen mielenmaisemaan. Täällä tehdään vahvaa, omaleimaista juttua, joka ei kalpene muiden rinnalla.
Joulukuussa Jaakko sai tiedon, että yhtye on ehdolla maaliskuussa järjestettävän Emma-gaalan Vuoden Etno -kategorian voittajaksi.
Ensitunne oli sekoitus mykistystä, epäuskoa ja onnea. Voisiko ykkössija osua kohdalle? Kun järjestäjiltä tuli viesti, että ehdokkaiden olisi hyvä valmistella kiitospuhe, Jaakko piti voittoa varmana.
– Sitten kuulin, että kaikki muut saivat saman viestin. Sen jälkeen meininki oli yhtä teelehtien tulkitsemista ja spekulaatiota.
Jännitys kasvoi aina siihen saakka, kunnes palkinnon jakanut Tuure Kilpeläinen kuulutti Espoo Metro Areenalla, että etno-Emman vie Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Jaakko muistaa halanneensa Tuurea niin, että tämän hattu tippui.
– Tuntui upealta saada palkinto. Kun kävelimme paikoillemme, päätimme, että leuhkimme illan häpeilemättä. Sen teimme.
Jaakon puoliso Lola Cervantes, joka katsoi lähetystä ystäviensä kanssa, kertoi myöhemmin, että kaikki iloitsivat voiton tulemisesta pohjoiseen, meille.
– Illan jälkeen puhelin alkoi myös piristä eri tavalla. Keikkamme ovat edelleen pääosin viikonloppuisin, mutta niitä osuu viikoillekin.
Kalenteriaan Jaakko kutsuu neliulotteiseksi. Tällä hetkellä keikkailevia bändejä on neljä: Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Lapin Lisä, J. Laitinen ja Jouni J. sekä Lehtojärven Hirvenpää. Hommia paiskii kuitenkin mielellään, koska lavaa mieluisampaa paikkaa ei ole.
– Esiintyessäni vaivun lähes transsiin. Yleisön edessä oleminen on edelleen yhtä voimakas kokemus kuin alussa.
Vapaalla Jaakko suuntaa mökille. Poimii Lolan kanssa marjoja ja sieniä, saunoo yömyöhään. Pohtii kesällä koittavia häitään ja käy tervehtimässä ystäviään Inarissa ja Utsjoella.
The Doors -elokuvaa Jaakko miettii aina välillä. Kerran hän uskaltautui katsomaan sen uudestaan.
Kokemus ei ollut mairitteleva.
– Elokuva oli lattea ja ilmeinen. Se oli tehty nuoren ihmisen kolauttajaksi. Sillä ei ole kuitenkaan väliä, koska selkeästi se myös toimi.
