Tanja Nisonen julkaisi erityisen debyyttialbumin. Fanfares de Femmes sisältää teoksia käyrätorvelle ja pianolle ja on samalla neljän sata vuotta sitten eläneen pariisilaissäveltäjän debyyttilevy.
Ensimmäinen kerta on aina hurja.
Siihen liittyy jännitystä ja odotuksia: miltä tuntuu ensisuudelma? Tai millaista on harrastaa ensimmäisen kerran seksiä?
Entä miltä tuntuu julkaista ensimmäinen albumi?
Se on tärkeä, koska tavallaan artisti on valmistellut debyyttilevyä koko elämänsä ajan. Eletyn elämän kokemukset, pettymykset ja haaveet kuuluvat ensimmäisellä levytyksellä, kun artisti näyttää, mistä hänessä on kysymys.
Myös Tanja Nisonen näyttää debyyttialbumillaan, mikä hän on naisiaan.
Nisosen debyytti on erityinen siinä mielessä, että hänen ohellaan kyseessä on myös Elsa Barrainen, Yvonne Desportesin, Claude Arrieun ja Hedwige Chrétienin debyyttialbumi.
He ovat sata vuotta sitten Pariisissa eläneitä naissäveltäjiä.
Nisonen tuo heidän käyrätorvisävellyksensä ensimmäistä kertaa kaikkien kuultaviksi, koska haluaa ihmisten ymmärtävän, että soitto- ja sävellystaito eivät riipu sukupuolesta.
Aurinko porottelee turun keskustan puutaloalueella. Tanja Nisonen heiluttaa yhden talon ikkunassa.
Mennään rappuset ylös ja istutaan sohvalle. Nisonen keittää kahvit.
Tänään Tanja Nisosella on vapaapäivä Turun Filharmonisesta orkesterista, jossa hän on ollut käyrätorven varaäänenjohtajana vuodesta 2003. Orkesterityö on kokopäivätyötä: alkuviikosta treenataan, ja loppuviikosta on yksi tai kaksi konserttia.
Silti Nisonen ehtii sivutoimena opettaa ammattikorkeakoulussa käyrätorven soittoa ja toimia vastuuopettajana Vaskiakatemiassa, jossa opetetaan erityisen lahjakkaita vaskisoittajia.
Hän on myös mukana sekä kotimaisessa että kansanvälisessä käyrätorven soittoon liittyvässä järjestötoiminnassa. Esimerkiksi Suomen käyrätorviklubi ry:ssä hän on hallituksen puheenjohtajana.
Ja nyt on tulossa käyrätorvimusiikkia sisältävä levy.
Selkeästi tuo käyrätorvi, jonka Nisonen on hakenut syliinsä sohvalle, on hänelle tärkeä.
”Eikö ole kaunis”, hän sanoo ja katsoo soitinta, jossa nelisen metriä messinkiputkea on taivutettu sykkyrälle kuin käärme. Se maksaa kymmenentuhatta euroa, Nisonen kertoo ja sanoo, että vaskisoittimeksi se on halpa – jotkut klassisen musiikin soittimet maksavat töölöläisasunnon verran.
Palataan siihen debyyttilevyyn ja sen tematiikkaan vähän myöhemmin, sillä ihan ensin on pakko kysyä se ilmeinen kysymys.
Kaikista maailman soittimista, miksi käyrätorvi?
”No sanopa muuta!” Nisonen sanoo ja nauraa. Sitten hän alkaa kertoa.
Eletään 1970-lukua Pohjois-Karjalassa. Tanja Nisosen äiti on levittämässä pyykkejä ulkona, ja naapuriin tulee vieraita. Yksi vieraista on Nisosen entinen muskariohjaaja. Tämä tulee juttelemaan Nisosen äidille.
”Veittekö te Tanjan sinne musiikkiopiston pääsykokeisiin, niin kuin kehotin”, tämä kysyy Nisosen äidiltä, ja äiti joutuu vähän häpeissään myöntämään, että ei viety.
Nisonen äiti ja isä ovat sairaanhoitajia, ja heidän vanhempansa ovat maanviljelijöitä. Sellaisessa perheessä ei tule ajateltua, että oma tytär on poikkeuksellisen lahjakas muusikko, vaikka tämä onkin ollut jo muskarissa ihan pähkinöinä soittimia hypistellessään.
Toinen muskariohjaajan kehotus tepsii, ja vanhemmat vievät Nisosen musiikkiopiston pääsykokeisiin.
Nisonen pääsee kouluun.
Hän soittaa huilua ja pianoa, kuten kaikki muutkin pienet tytöt. Niitä soittimia pienille tytöille yleensä tarjotaan.
Yksi Nisosen kaveri on poikkeustapaus. Hän soittaa trumpettia siitä huolimatta, että se – kuten muutkin vaskisoittimet – on ”poikien soitin”.
Teini-iässä tämä kaveri pääsee mukaan paikalliseen puhallinorkesteriin, ja Nisonen menee kateudesta vihreäksi. Orkesteri keikkailee ympäri maailmaa, ja Nisonenkin haluaa kiertueille.
Huilistina Nisosella ei ole mahdollisuuksia päästä mukaan, koska bändissä on jo sellainen.
Kaveri vinkkaa Nisoselle, että käyrätorven soittaja on jäämässä orkesterista pois. Nisonen lähtee musiikkiopiston rehtorin luo.
”Haluan soittaa käyrätorvea”, tyttö sanoo rehtorille.
Nisonen istuu nyt Turussa sohvalla asunnollaan ja hörppää teetä. Häntä naurattaa vähän.
”Rehtori oli aika ihmeissään, sillä käyrätorvi on soitin, jota kukaan ei vapaaehtoisesti halua soittaa. Sitä tarjottiin yleensä jollekin onnettomalle, joka on saanut huonot pisteet pääsykokeesta”, Nisonen sanoo.
Iso syy käyrätorven karttamiseen on se, että soitin on vaikea.
John Lennon sanoi aikoinaan: ”olen taiteilija, antakaa minulle tuuba, ja saan siitäkin irti jotain kiinnostavaa.” Tuuballa se voisi onnistua, käyrätorvella tuskin.
Esimerkiksi pianolla pystyy soittamaan aika hienosti, vaikkei tajuaisi musiikista mitään. Täytyy vain mekaanisesti opetella painamaan oikeista kohdista, ja C-duuri pärähtää soimaan. Kitarallakin pystyy soittamaan kokonaisia lauluja, vaikkei olisi yhtään sävelkorvaa.
Käyrätorvi on eri maata. Melodioita soittaakseen täytyy osata puhaltaa oikealla nopeudella ja korkeudella, sillä käyrätorvessa ei ole koskettimia tai otelautaa, jotka takaavat, että soittimesta lähtee oikea sävel.
”Soittaminen on vähän kuin puhaltamalla laulamista. Oikeaan nuottiin osuminen on vaikeaa, ja siksi aloittelevalla soittajalla voi mennä kuukausia, ennen kuin torven päästä törähtää mitään musiikilta kuulostavaa”, Nisonen sanoo.
Käyrätorven soitto on melkein yhtä paljon urheilua kuin taidetta, sillä taitava soitto perustuu sekä sävelkorvaan että lihasmuistiin.
Jotta suun alueen parisataa pikkuruista lihasta tuottavat juuri oikeanlaisen paineen suukappaleeseen joka kerta, toistoja – soittoa – täytyy tehdä päivästä ja vuodesta toiseen säännöllisesti, mieluusti joka päivä. Siksi Nisonen ei pidä soittimestaan pitkää lomaa juuri koskaan: soiton ”uudelleen kalibroiminen” on niin työlästä.
Mutta sitten, kun torvea soittaa taitava muusikko, se soi upeasti, eeppisesti, Nisonen sanoo.
”Kaikissa länkkäreissä, kun kuvataan vaikka aavaa preeriaa, soi käyrätorvi. Ja Star Wars -elokuvien huippukohtauksissa on aina käyrätorvi mukana. Se soi, kun kuvataan jotain uljasta ja mahtavaa”, Nisonen sanoo.
Soitin on myös monipuolinen ja sävykäs moneen muuhun vaskisoittimeen verrattuna. Käyrätorvessa on iso, neljän oktaavin ääniala, joka vastaa paljolti ihmisäänen alaa. Soundi on pehmeä, vähän kuin sellossa.
Nisonen muistaa ensimmäisen soitonopettajansa. Tämä oli tuima sotilassoittokunnan kasvatti. Mies ei koskaan tuonut omaa soitintaan treeneihin, vaan soitti aina Nisosen soittimella.
”Se oli inhottavaa, sillä opettaja oli kova tupakkamies. Aina, kun hän oli puhaltanut soittimeeni, se löyhkäsi vanhalle röökille.”
Nisonen oli sinnikäs ja pääsi kuin pääsikin puhallinsoitinorkesteriin mukaan. Hän kiersi sen mukana teini-ikäisenä maailmaa.
Myöhemmin Nisonen opiskeli Sibelius-Akatemiassa käyrätorven soittoa, ja ollessaan ensimmäisen vuoden opiskelija hän voitti ensimmäisen koesoittonsa ja pääsi Lappeenrannan kaupunginorkesteriin.
Koesoiton voittaminen – se, että voittaa kaikki kymmenet muut orkesteriin pyrkijät – oli jonkin sortin ensimmäisen kerran ihme, Nisonen sanoo.
”Koesoiton voittaminen on kokeneellekin soittajalle lottovoitto. Ne ovat ihan hirveän jännittäviä tilanteita, ja koska käyrätorvi on niin kehollinen soitin, jännitys on erityisen hankala asia”, Nisonen sanoo.
Hän soitti pari vuotta Lappeenrannan kaupunginorkesterissa ja sen jälkeen hetken Tampereen filharmonisessa orkesterissa. Lisäksi Nisonen opiskeli käyrätorven soittoa Hannoverissa sekä Oslossa. Turun filharmoniseen orkesteriin Nisonen pääsi vuonna 2003, ja siinä virassa hän on edelleen.
Nisonen nauttii orkesterissa soittamisesta. Se on yhteisöllistä, siinä ollaan osa yhtä isoa konetta, jota kapellimestari ohjaa.
”Se on tosi siistiä, sellainen joukkovoiman tunne.”
Orkesterissa oman ilmaisun vapaus on kuitenkin olematonta, ja Nisonen kaipaa myös sitä puolta muusikkoudessa.
Siksi hän oli pitkään halunnut tehdä albumin, muttei keksinyt, millaisen levyn tekisi.
”En halunnut tehdä mitään ’Tanjan kootut suosikit’ -tyylistä levyä. Halusin, että levyllä olisi punainen lanka.”
Se löytyi, kun Nisonen tutustui neljään sata vuotta sitten eläneeseen pariisilaiseen naiseen.
Elsa Barraine, Yvonne Desportes, Claude Arrieu ja Hedwige Chrétien olivat kaikki lahjakkaita säveltäjiä maailmansotien välisessä Pariisissa.
He opiskelivat konservatoriossa, mutta opinnoissa ei tähdätty siihen, että naisista oikeasti tulisi sinfonioiden säveltäjiä. Eihän se olisi mahdollista, sillä naisilla ei voinut olla mielikuvitusta tai kykyä säveltää orkesterille teoksia. Ei naisia päästetty edes äänestämään Ranskassa ennen II Maailmansotaa.
Yksi mies oli asiasta eri mieltä. Hän oli säveltäjä ja sävellyksen professori Paul Dukas. Hän kannusti opiskelijoitaan sukupuoleen katsomatta.
Dukasin luokalla olevat neljä naista voittivat useita sävellyskilpailuja – se oli keino saada nimeä säveltäjänä ja saada teoksia esitetyksi.
Kaikesta menestyksestään ja taidoistaan huolimatta heidän musiikkinsa jäi unholaan.
Olivathan he naisia.
Heidän musiikkinsa oli unohdettu, kunnes koitti 2020-luku, ja Tanja Nisonen tarttui sävellyksiin.
Elettiin korona-aikaa, ja Nisosella oli vapaata aikaa. Hän päätti käyttää ajan hyödykseen ja teki hakemuksen Sibelius-Akatemian Docmus-ohjelmaan ja ryhtyi tekemään musiikin tohtorin väitöskirjaa Sibelius-Akatemiaan.
Nisonen tutkii väitöskirjassaan naisten säveltämää käyrätorvimusiikkia.
”Olen löytänyt aivan sairaan hienoa naisten tekemää musiikkia, ja mitä pidemmälle tutkin, sitä enemmän ottaa pattiin, että naissäveltäjien työt on halki historian täysin sivuutettu. Kantarepertuaarissa on edelleen pelkästään valkoisten, yleensä saksalaisten, miesten säveltämää musiikkia.”
Nisonen törmäsi neljään Pariisin konservatoriossa opiskelleeseen ranskalaisnaiseen. Heidän sävellyksistään löytyi nuotit, mutta niitä ei ollut yhtä lukuun ottamatta koskaan äänitetty.
Nisonen osti nuotit päästäkseen kuulemaan, millaista musiikkia Elsa Barraine, Yvonne Desportes, Claude Arrieu ja Hedwige Chrétien olivat 1900-luvun alkupuolella säveltäneet.
Muistatteko, miltä tuntui lapsena jouluaattona, kun lahjat oli jaettu, ja oli aika alkaa avata niitä?
Tanja Nisonen muisti tuon tunteen, kun hän tarkasteli ensimmäistä kertaa esiin kaivamiaan nuotteja.
Nyt Nisonen ”avaisi” ne. Hän soittaisi niitä, kuulisi, millaisia ne ovat.
Nisonen katseli nuotteja. Ammattimuusikolle nuotit kuiskailivat jo silmämääräisellä tarkastelulla vihjeitä olemuksestaan: teoksia käyrätorvelle ja pianolle.
Nisonen alkoi soittaa.
Elsa Barrainen Fanfare heräsi eloon. Sen jälkeen Nisonen puhalteli Yvonne Desportesin säveltämän Sicilienne et Allegro -teoksen melodioita.
Sitten hän kokeili Claude Arrieun Le Coeur Volantia, ja sitten vuorossa oli Hedvige Chrétian Gennaron Esquisse Romantique.
Kylmät väreet kävivät selkäpiissä: upeaa musiikkia – jota kukaan ei koskaan pääsisi kuulemaan.
Hitto, Nisonen mietti. Pitää varmaan itse hoitaa asia.
Nisonen päätti tehdä albumin, jolla näyttäisi, että naiset ovat ja ovat aina olleet ihan yhtä hyviä säveltäjiä kuin miehetkin.
Levyn nimi kuvastaisi tätä eetosta: Fanfares de Femmes – Naisten Fanfaarit.
Nisonen sai levylle mukaan pianisti Emil Holmströmin, ja yhdessä he ryhtyivät soittamaan sävellyksiä narulle.
Levyä äänitettäessä sekä Nisosen että Holmströmin täytyi miettiä, miten he nuotteja tulkitsevat. Mitään vertailukohtaa ei ollut – mitä nyt yksi yhdysvaltalainen soittaja oli tehnyt yhdestä lyhyestä kappaleesta tulkintansa.
Ajatus on kiehtova: Pariisissa sata vuotta sitten Yvonne Desportes on istunut kirjoituspöydän ääressä ja lisännyt nuottiinsa sanan expressivo – suurella tulkinnalla. Ja nyt Nisonen pohtii, millaista tulkintaa Desportes haluaisi hänen tarjoilevan.
”Siellä oli myös kohtia, joissa ohjeistus oli, että ’vapaasti’. Siinä on sitten vapaat kädet tehdä mitä haluaa, ja onhan se hirveän jännittävää.”
Tämä levy on ensimmäinen tulkinta sävellyksistä, ja siksi Nisosella ja Holmströmillä on iso vastuu. He tekevät tavallaan pohjan, jota vasten näitä sävellyksiä tullaan vertailemaan, mikäli niitä aletaan soittaa muuallakin.
Ja sitä Nisonen toivoo: että muutkin ottaisivat sävellykset ohjelmistoonsa. Se on hänen debyyttilevynsä suurimpia tavoitteita, sillä menestystä ja rikkauksia levy ei tule tuomaan.
Patti Smithin Horses. Lady Gagan The Fame. Sannin Sotke mut. Olivia Rodrigon Sour.
Kevyen musiikin puolella on paljon läpimurtodebyyttialbumeita, jotka ovat siivittäneet tekijänsä menestykseen.
Vaikka albumien merkitys on vähentynyt, popparille debyyttialbumi on edelleen valtavan tärkeä asia uran kannalta.
Jos ensimmäisen levyn materiaalia luukutetaan suoratoistopalveluissa ja radiossa niin paljon, että keikoille alkaa tulla runsaasti yleisöä, artisti voi tehdä musiikista päivätyönsä ja parhaimmillaan saada jopa voita leivän päälle.
Klassisen musiikin puolella levyjen merkitys on erilainen – etenkin tämän Tanja Nisosen levyn suhteen. Kun äänittää sata vuotta vanhoja teoksia, jossa soivat ainoastaan piano ja käyrätorvi, kaupallinen läpimurto ei ole tavoitteena.
”Eihän sitä kukaan missään Spotifyssa kuuntele, ei tietenkään” Nisonen sanoo ja nauraa.
Eikä tarvitsekaan, hän sanoo, sillä levyn merkitys on toisaalla.
”Levy on minun kädenjälkeni ja osoitus siitä, että naiset ovat säveltäneet ja soittaneet hienoa käyrätorvimusiikkia. On tärkeää, että jälkipolvet tietävät sen, ja että se kirjataan historian kirjoihin konkreettisesti.”
Se on tärkeää vielä tänäkin päivänä. Sillä edelleen nainen käyrätorven varressa on harvinaisuus.
Suomessa orkestereissa on 58 käyrätorven soittajan virkaa. 8 heistä on naisia.
Käyrätorvi on siis edelleen erittäin sukupuolittunut soitin. Nisonenkin on joutunut kuuntelemaan vähättelyä urallaan.
”Sellaista, että ’soita kuin mies!’, tai ’oho, sehän soittaa kuin mies!’”
Naisena asiasta on vähän vaarallista puhua, Nisonen sanoo. Valtaa pitävät ihmiset ovat alalla miehiä, ja pahimmassa tapauksessa he voisivat loukkaantua, Nisonen sanoo.
”Ei ole tarkoitukseni suututtaa ketään tai alkaa rähisemään. Mutta yritän omalta osaltani vaikuttaa tähän tasa-arvoasiaan sisältä päin, esimerkiksi tämän levyn avulla.”
Näiden kappaleiden levytys on tärkeää myös siksi, että nyt ihmiset voivat kuulla tätä musiikkia.
Kun musiikki on kuultavissa, se saattaa päätyä esimerkiksi festivaalien ohjelmistoon ja vaikkapa oppimateriaaliksi.
”Hyvin harva haluaa ostaa riskillä ja umpimähkään nuotteja kuulematta ensin, millaisesta musiikista on kyse. Jos musiikkia ei äänitetä, ei sitä myöskään soiteta.”
Niinhän kävi myös Elsa Barrainelle, Yvonne Desportesille, Claude Arrieulle ja Hedwige Chrétienille. Heidän musiikkinsa unohtui.
Mutta oli kyse sitten ensisuudelmasta tai ensialbumista, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ensimmäinen kerta kun on aina tärkeä ja spesiaali – vaikka sitä joutuisi odottamaan sata vuotta.
Fanfares de Femmes -levyn sävellykset:
Elsa Barraine: Fanfare (1937)
Yvonne Desportes: Sicilienne et Allegro (1932)
Claude Arrieu: Le Coeur Volant (1976)
Yvonne Desportes: Improvisation (1953)
Elsa Barraine: Crepuscules (1937)
Hedvige Chrétian Gennaro: Esquisse Romantique (1913)
Yvonne Desportes: Ballade Normande (1943)